Hassu yksityiskohta

Pakkailin postipakettia lähetettäväksi, käytin kierrätettyä postituspussia. Revin irti vanhaa osoitetarraa, josta huomasin, että paketti oli toimitettu minulle tasan vuosi ennen poikasen syntymää, lähes kellontarkkuudella. Silloin aikoinaan paketti sisälsi tarpeita kestositeisiin, joita käytin keskenmenon jälkivuotoon.

Vuoteen ehtii aika paljon.

Ounnous!

Se sanoi ensimmäisen sanansa! (Sanoi se kerran myös kodinkone, mutta mä luulen että sitä ei lasketa. Se oli enemmänkin ooo-ii-oooo-ee!)

NYN-NY!

Toivottavasti pienestä ei tule koulukiusaajaa...

Ja myönnettäköön, että on olemassa pieni mahdollisuus, ettei pikkuinen ihan tarkoituksella sanonut tuota sanaa. Eikä se sitä ole kamalasti toistellutkaan...

3,5 kk

Aika rientää ihan hurjaa tahtia, yht'äkkiä sitä huomaakin kirjoittaneensa blogiin viimeksi aikapäiviä sitten, ja vauvakin osaa jo vaikka mitä. Tai mikä vauva tuokaan nyt enää on, iso mies :)

Nuoriherra ylikomentaja aka Möyriäinen aka Nisupulla (eli tissiläski) aka Pikkutoukka Paksulainen (rakkaalla lapsella on monta nimeä) on jo lähemmäs 7-kiloinen, joka osaa jutella vastavuoroisesti, hymyillä, nauraa, kääntyä ja hämmentävää kyllä, myös ryömiä pieniä matkoja. Pääasiassa liikehdintä tapahtuu vielä kellonviisarimaisesti oman pään ympäri, mutta myös eteenpäin on suunta.

Minä? No minä olen hikinen, laiska ja saamaton. Hormonit saa mut hikoilemaan kuin pieni sika, ja sen johdosta haisen vanhan kuntosalin miesten pukuhuoneelle deodoranteista sun muista huolimatta. Hehkeää? No, parempaa on tulossa, sillä sen lisäksi olen kerryttänyt painoa viisi kiloa SYNNYTYKSEN JÄLKEEN! Olen siis sitä sorttia, jonka keho pitää imetysaikana kynsin hampain kiinni kaikesta ravinnosta, eikä laihtumisesta ole toivoakaan. Ja ehkä osansa on myös tällä mättämisellä, sillä mulla on myös koko ajan nälkä. Ja aina jano. Siitä huolimatta, että olen pahanhajuinen ja tursuan hehkeästi yli kaikista vaatteistani, jaksaa mies kehua ja sanoa että olen kaunis. Mä tiedän kyllä, että se ehkä vähän huijaa (mainitsinko jo naaman kukkimisesta? Sitäkin on), mutta huijatkoon. Se tekee sen niin hyvin, että ei tarvita edes juuri mielikuvitusta, että voi uskoa <3 Ja lisäksi se osaa keksiä kohteliaisuuksia, joiden tiedän olevan tosia. Tänään mies kehui tissien raskausarpia (joita ei onneksi muualle tullutkaan!), ja ihasteli miten taitava olen, kun olen saanut 2,9-kiloisesta 7-kiloisen vain vajaassa neljässä kuukaudessa. Ja minä hyrisen tyytyväisyydestä, vaikka imetys ei nyt sanan varsinaisessa merkityksessä ole taitolaji. Tai maidon riittäminen nyt ainakaan.

Vaikka imetyksen alkutaival oli hankala ja vaati työtä, niin nyt jo helpottaa. On suunnattoman tyydyttävää huomata oman kroppansa toimivan ja maidon riittävän pienen tarpeisiin. Ahdistus kehon toimimattomuudesta yritysaikana ja keskenmenojan yhteydessä alkaa väistyä, ja ehkä kohta osaan jo luottaa siihen taas kuten ennen. Sitten, kun pääsisi takaisin siihen tilaan, että viitsii katsoa itseään peilistä, niin olis kiva, mutta eipä tuolla ole kiirettä :) Vaikka luottamus ei ole ihan kohdallaan, enkä ihan ole sopeutunut tähän runsaampaan olomuotoon, niin kunnioitusta kyllä riittää (mä puhun nyt itsestäni ja omasta kehostani jotenkin irrallisina asioina... Kyl me vielä kimpassa kuljetaan!). Tämä keho on kantanut, synnyttänyt ja ruokkinut lapsen. Se osaa. Ehkä osaan myös jollain tavalla olla armollisempi pienille (tai noin viiden kilon kokoisille) kauneusvirheille. Ei sillä, kyllä mä aion laihtua ennen paluuta koluun ja töihin, mutta nyt ensin imetetään ihan rauhassa :)

Sinne töiden ja opintojen pariin ei ole kiirettä tai sen kummempaa kaipuuta. Jokainen tyylillään, mutta mun on vaikea ymmärtää äitejä jotka kykenevät lähtemään töihin vauvan ollessa todella pieni. Tietty kaikilla se ei ole oma valinta, ja toisilla vaan ei pää kestä kotona nököttämistä. Mikäs siinä, jokainen tyylillään! Mutta mulla itselläni tekee pahaa olla edes tuntia erossa vauvasta, joten ihmetyttää miten toiset siihen pystyvät. Toki mä kaipaan seuraa ja tekemistä, mutta en vauvasta erossa olemista. Onneksi ei ole ongelma lähteä vauvan kanssa tapaamaan kavereita, ja on me vauvakinossakin käyty useampaan otteeseen! (Joka muuten on ihan loistava keksintö, leffassa on niin kiva käydä).

Tätä kirjoittaessani on mies laittanut pienen nukkumaan, ja mun on nyt pakko hiipparoida kurkistamaan miten söpö se on nukkuessaan :) Ennen mä luulin, että tuoreet vanhemmat käy katsomassa nukkuvia vauvojaan tarkastaakseen niiden hengityksen, mutta tosisasiassa se taitaa olla tekosyy! Nukkuva vauva on vaan niin soma, että sitä pitää käydä vähän väliä ihastelemassa :)

Sinne meni.

Äitienpäivä oli ja meni. Vaikka periaatteessa äitienpäivä oli tänä vuonna iloinen asia, liittyi sekä lauantaihin että sunnuntaihin meillä aika paljon kyyneleitä. Nyt, vuoden jälkeen, olemme vasta pystyneet toden teolla käsittelemään sitä, miten totaalista paskaa viime vuoden kevät oli. Nyt vasta on uskallettu kunnolla puhua. 

Lauantai-iltana, Pikku-J:n jo nukkuessa, pohdimme, mitä olisi voinut olla. Jos heti ensimmäinen raskaus olisi onnistunut, meillä olisi kymmenen kuukauden ikäinen lapsi. Jos toinen, niin puolivuotias... Ei sillä, Pikku-J on juuri se vauva jota me odotettiin ja joka me haluttiin, en tosiaankaan tarkoita sitä etteikö niin olisi. Mietittiin vaan, että Mitä Jos. Ja Miksi. Mies sanoi, vaikka se kornilta kuulostaakin, että jokainen Pikku-J:n hymy saa sen ihanan onnenläikähdyksen lisäksi aikaan pienen haikeuden. Mitkä hymyt me menetettiin? Miehelle menetykset ovat konkretisoituneet elävän lapsen myötä huomattavasti, ja ehkä hän tekee surutyötä hitaasti ja varmasti ollen nyt siinä vaiheessa, jota itse elin alku- ja keskiraskaudessa Pikku-J:tä odottaessa. 

Joka tapauksessa, siitä huolimatta Mitä Jos ja Miksi, olen nyt onnellisempi kuin koskaan. Puheet alle 1-vuotiaiden lasten vanhempien tilastollisesta onnettomuudesta kummastuttavat (ja eroluvut ne vasta kummastuttavatkin!), koska meille sekä yksilöinä että pariskuntana tämä on elämän tähän asti parasta aikaa. Ja parempaa on tulossa, koko Pikku-J:n elämä! Ja me saadaan seurata aitiopaikalta. 

Eilen illalla, elämäni miesten jo nukkuessa, olin kiitollisempi kuin koskaan. Niin, että sydän meinaa pakahtua ja itku tulee väkisinkin. Vetää aika nöyräksi.

Lauantai ennen Sitä Päivää

Lapsettomien lauantai ja Se Päivä. Äitienpäivä. Edellisestä keskenmenosta tulee kuluneeksi vuosi. Tämä kevät on ollut hyvin erilainen, kun vuoden takainen ja tuleva äitienpäivä on täydellinen vastakohta viimevuotiselle. Jännää. Vaikka tilanne on nyt tämä, me vietetään myös lapsettomien lauantaita (vietetään? No, kuitenkin. Ei kai sitä nyt juhliakaan voi?). Muistetaan meidän tähdenlentoja ja niitä, jotka vielä odottavat omaa onneaan. Mä en voi taata onnistumista kenellekään, mutta voin luvata toivoa sydämeni pohjasta, että jokainen lasta toivova myös lapsen saisi.

Ensimmäinen.

Ensimmäinen synnytys on perin juurin samanlainen kokemus, kuin ensimmäinen kerta huvipuiston hurjimmassa kieputtimessa. Siihen pääsyä odottaa ja odottaa, ja sitten kun vihdoin on riittävän pitkä pääsemään kieputtimeen, alkaa jännittämään. Uskaltaako, pystyykö, onko se turvallista. Sydän pamppaillen sitä kuitenkin menee, näyttää rannekkeen ja istuu kyytiin. Ylösalaisin, takaperin, kovaa, ympäriämpäri. Vähän koskee, kun turvapuomit puristaa ja pää heiluu miten sattuu. Mihinkään ei ehdi keskittymään, on paha olo, vauhti huimaa päätä ja ajantaju katoaa. Kun kyydistä vihdoin pääsee pois ja kävelee jalat täristen lepäämään, ajattelee vain, ettei koskaan enää ikinä tuohon. 

Muutaman hetken rauhoituttuaan, sitä on valmis juoksemaan suuna päänä uudestaan samaan pyöritykseen.

Ja minä haluan toisen lapsen.

Joskus on vaikea tietää, mistä aloittaa...