Sinne meni.

Äitienpäivä oli ja meni. Vaikka periaatteessa äitienpäivä oli tänä vuonna iloinen asia, liittyi sekä lauantaihin että sunnuntaihin meillä aika paljon kyyneleitä. Nyt, vuoden jälkeen, olemme vasta pystyneet toden teolla käsittelemään sitä, miten totaalista paskaa viime vuoden kevät oli. Nyt vasta on uskallettu kunnolla puhua. 

Lauantai-iltana, Pikku-J:n jo nukkuessa, pohdimme, mitä olisi voinut olla. Jos heti ensimmäinen raskaus olisi onnistunut, meillä olisi kymmenen kuukauden ikäinen lapsi. Jos toinen, niin puolivuotias... Ei sillä, Pikku-J on juuri se vauva jota me odotettiin ja joka me haluttiin, en tosiaankaan tarkoita sitä etteikö niin olisi. Mietittiin vaan, että Mitä Jos. Ja Miksi. Mies sanoi, vaikka se kornilta kuulostaakin, että jokainen Pikku-J:n hymy saa sen ihanan onnenläikähdyksen lisäksi aikaan pienen haikeuden. Mitkä hymyt me menetettiin? Miehelle menetykset ovat konkretisoituneet elävän lapsen myötä huomattavasti, ja ehkä hän tekee surutyötä hitaasti ja varmasti ollen nyt siinä vaiheessa, jota itse elin alku- ja keskiraskaudessa Pikku-J:tä odottaessa. 

Joka tapauksessa, siitä huolimatta Mitä Jos ja Miksi, olen nyt onnellisempi kuin koskaan. Puheet alle 1-vuotiaiden lasten vanhempien tilastollisesta onnettomuudesta kummastuttavat (ja eroluvut ne vasta kummastuttavatkin!), koska meille sekä yksilöinä että pariskuntana tämä on elämän tähän asti parasta aikaa. Ja parempaa on tulossa, koko Pikku-J:n elämä! Ja me saadaan seurata aitiopaikalta. 

Eilen illalla, elämäni miesten jo nukkuessa, olin kiitollisempi kuin koskaan. Niin, että sydän meinaa pakahtua ja itku tulee väkisinkin. Vetää aika nöyräksi.