Hassu yksityiskohta

Pakkailin postipakettia lähetettäväksi, käytin kierrätettyä postituspussia. Revin irti vanhaa osoitetarraa, josta huomasin, että paketti oli toimitettu minulle tasan vuosi ennen poikasen syntymää, lähes kellontarkkuudella. Silloin aikoinaan paketti sisälsi tarpeita kestositeisiin, joita käytin keskenmenon jälkivuotoon.

Vuoteen ehtii aika paljon.

Ounnous!

Se sanoi ensimmäisen sanansa! (Sanoi se kerran myös kodinkone, mutta mä luulen että sitä ei lasketa. Se oli enemmänkin ooo-ii-oooo-ee!)

NYN-NY!

Toivottavasti pienestä ei tule koulukiusaajaa...

Ja myönnettäköön, että on olemassa pieni mahdollisuus, ettei pikkuinen ihan tarkoituksella sanonut tuota sanaa. Eikä se sitä ole kamalasti toistellutkaan...

3,5 kk

Aika rientää ihan hurjaa tahtia, yht'äkkiä sitä huomaakin kirjoittaneensa blogiin viimeksi aikapäiviä sitten, ja vauvakin osaa jo vaikka mitä. Tai mikä vauva tuokaan nyt enää on, iso mies :)

Nuoriherra ylikomentaja aka Möyriäinen aka Nisupulla (eli tissiläski) aka Pikkutoukka Paksulainen (rakkaalla lapsella on monta nimeä) on jo lähemmäs 7-kiloinen, joka osaa jutella vastavuoroisesti, hymyillä, nauraa, kääntyä ja hämmentävää kyllä, myös ryömiä pieniä matkoja. Pääasiassa liikehdintä tapahtuu vielä kellonviisarimaisesti oman pään ympäri, mutta myös eteenpäin on suunta.

Minä? No minä olen hikinen, laiska ja saamaton. Hormonit saa mut hikoilemaan kuin pieni sika, ja sen johdosta haisen vanhan kuntosalin miesten pukuhuoneelle deodoranteista sun muista huolimatta. Hehkeää? No, parempaa on tulossa, sillä sen lisäksi olen kerryttänyt painoa viisi kiloa SYNNYTYKSEN JÄLKEEN! Olen siis sitä sorttia, jonka keho pitää imetysaikana kynsin hampain kiinni kaikesta ravinnosta, eikä laihtumisesta ole toivoakaan. Ja ehkä osansa on myös tällä mättämisellä, sillä mulla on myös koko ajan nälkä. Ja aina jano. Siitä huolimatta, että olen pahanhajuinen ja tursuan hehkeästi yli kaikista vaatteistani, jaksaa mies kehua ja sanoa että olen kaunis. Mä tiedän kyllä, että se ehkä vähän huijaa (mainitsinko jo naaman kukkimisesta? Sitäkin on), mutta huijatkoon. Se tekee sen niin hyvin, että ei tarvita edes juuri mielikuvitusta, että voi uskoa <3 Ja lisäksi se osaa keksiä kohteliaisuuksia, joiden tiedän olevan tosia. Tänään mies kehui tissien raskausarpia (joita ei onneksi muualle tullutkaan!), ja ihasteli miten taitava olen, kun olen saanut 2,9-kiloisesta 7-kiloisen vain vajaassa neljässä kuukaudessa. Ja minä hyrisen tyytyväisyydestä, vaikka imetys ei nyt sanan varsinaisessa merkityksessä ole taitolaji. Tai maidon riittäminen nyt ainakaan.

Vaikka imetyksen alkutaival oli hankala ja vaati työtä, niin nyt jo helpottaa. On suunnattoman tyydyttävää huomata oman kroppansa toimivan ja maidon riittävän pienen tarpeisiin. Ahdistus kehon toimimattomuudesta yritysaikana ja keskenmenojan yhteydessä alkaa väistyä, ja ehkä kohta osaan jo luottaa siihen taas kuten ennen. Sitten, kun pääsisi takaisin siihen tilaan, että viitsii katsoa itseään peilistä, niin olis kiva, mutta eipä tuolla ole kiirettä :) Vaikka luottamus ei ole ihan kohdallaan, enkä ihan ole sopeutunut tähän runsaampaan olomuotoon, niin kunnioitusta kyllä riittää (mä puhun nyt itsestäni ja omasta kehostani jotenkin irrallisina asioina... Kyl me vielä kimpassa kuljetaan!). Tämä keho on kantanut, synnyttänyt ja ruokkinut lapsen. Se osaa. Ehkä osaan myös jollain tavalla olla armollisempi pienille (tai noin viiden kilon kokoisille) kauneusvirheille. Ei sillä, kyllä mä aion laihtua ennen paluuta koluun ja töihin, mutta nyt ensin imetetään ihan rauhassa :)

Sinne töiden ja opintojen pariin ei ole kiirettä tai sen kummempaa kaipuuta. Jokainen tyylillään, mutta mun on vaikea ymmärtää äitejä jotka kykenevät lähtemään töihin vauvan ollessa todella pieni. Tietty kaikilla se ei ole oma valinta, ja toisilla vaan ei pää kestä kotona nököttämistä. Mikäs siinä, jokainen tyylillään! Mutta mulla itselläni tekee pahaa olla edes tuntia erossa vauvasta, joten ihmetyttää miten toiset siihen pystyvät. Toki mä kaipaan seuraa ja tekemistä, mutta en vauvasta erossa olemista. Onneksi ei ole ongelma lähteä vauvan kanssa tapaamaan kavereita, ja on me vauvakinossakin käyty useampaan otteeseen! (Joka muuten on ihan loistava keksintö, leffassa on niin kiva käydä).

Tätä kirjoittaessani on mies laittanut pienen nukkumaan, ja mun on nyt pakko hiipparoida kurkistamaan miten söpö se on nukkuessaan :) Ennen mä luulin, että tuoreet vanhemmat käy katsomassa nukkuvia vauvojaan tarkastaakseen niiden hengityksen, mutta tosisasiassa se taitaa olla tekosyy! Nukkuva vauva on vaan niin soma, että sitä pitää käydä vähän väliä ihastelemassa :)

Sinne meni.

Äitienpäivä oli ja meni. Vaikka periaatteessa äitienpäivä oli tänä vuonna iloinen asia, liittyi sekä lauantaihin että sunnuntaihin meillä aika paljon kyyneleitä. Nyt, vuoden jälkeen, olemme vasta pystyneet toden teolla käsittelemään sitä, miten totaalista paskaa viime vuoden kevät oli. Nyt vasta on uskallettu kunnolla puhua. 

Lauantai-iltana, Pikku-J:n jo nukkuessa, pohdimme, mitä olisi voinut olla. Jos heti ensimmäinen raskaus olisi onnistunut, meillä olisi kymmenen kuukauden ikäinen lapsi. Jos toinen, niin puolivuotias... Ei sillä, Pikku-J on juuri se vauva jota me odotettiin ja joka me haluttiin, en tosiaankaan tarkoita sitä etteikö niin olisi. Mietittiin vaan, että Mitä Jos. Ja Miksi. Mies sanoi, vaikka se kornilta kuulostaakin, että jokainen Pikku-J:n hymy saa sen ihanan onnenläikähdyksen lisäksi aikaan pienen haikeuden. Mitkä hymyt me menetettiin? Miehelle menetykset ovat konkretisoituneet elävän lapsen myötä huomattavasti, ja ehkä hän tekee surutyötä hitaasti ja varmasti ollen nyt siinä vaiheessa, jota itse elin alku- ja keskiraskaudessa Pikku-J:tä odottaessa. 

Joka tapauksessa, siitä huolimatta Mitä Jos ja Miksi, olen nyt onnellisempi kuin koskaan. Puheet alle 1-vuotiaiden lasten vanhempien tilastollisesta onnettomuudesta kummastuttavat (ja eroluvut ne vasta kummastuttavatkin!), koska meille sekä yksilöinä että pariskuntana tämä on elämän tähän asti parasta aikaa. Ja parempaa on tulossa, koko Pikku-J:n elämä! Ja me saadaan seurata aitiopaikalta. 

Eilen illalla, elämäni miesten jo nukkuessa, olin kiitollisempi kuin koskaan. Niin, että sydän meinaa pakahtua ja itku tulee väkisinkin. Vetää aika nöyräksi.

Lauantai ennen Sitä Päivää

Lapsettomien lauantai ja Se Päivä. Äitienpäivä. Edellisestä keskenmenosta tulee kuluneeksi vuosi. Tämä kevät on ollut hyvin erilainen, kun vuoden takainen ja tuleva äitienpäivä on täydellinen vastakohta viimevuotiselle. Jännää. Vaikka tilanne on nyt tämä, me vietetään myös lapsettomien lauantaita (vietetään? No, kuitenkin. Ei kai sitä nyt juhliakaan voi?). Muistetaan meidän tähdenlentoja ja niitä, jotka vielä odottavat omaa onneaan. Mä en voi taata onnistumista kenellekään, mutta voin luvata toivoa sydämeni pohjasta, että jokainen lasta toivova myös lapsen saisi.

Ensimmäinen.

Ensimmäinen synnytys on perin juurin samanlainen kokemus, kuin ensimmäinen kerta huvipuiston hurjimmassa kieputtimessa. Siihen pääsyä odottaa ja odottaa, ja sitten kun vihdoin on riittävän pitkä pääsemään kieputtimeen, alkaa jännittämään. Uskaltaako, pystyykö, onko se turvallista. Sydän pamppaillen sitä kuitenkin menee, näyttää rannekkeen ja istuu kyytiin. Ylösalaisin, takaperin, kovaa, ympäriämpäri. Vähän koskee, kun turvapuomit puristaa ja pää heiluu miten sattuu. Mihinkään ei ehdi keskittymään, on paha olo, vauhti huimaa päätä ja ajantaju katoaa. Kun kyydistä vihdoin pääsee pois ja kävelee jalat täristen lepäämään, ajattelee vain, ettei koskaan enää ikinä tuohon. 

Muutaman hetken rauhoituttuaan, sitä on valmis juoksemaan suuna päänä uudestaan samaan pyöritykseen.

Ja minä haluan toisen lapsen.

Joskus on vaikea tietää, mistä aloittaa...

Kuusiviikkoinen

Pieni poikanen, jolla on jo nimikin, on nyt kuusi viikkoa vanha. Hän painaa hiukan yli viisi kiloa, on hyvin poimuinen ja pullea, osaa hymyillä ja kujertaa. Nukkuu, syö, seurustelee ja nukkuu taas. Viime yönä nukkui ensimmäistä kertaa neljä tuntia putkeen! Olo oli vanhemmilla kuin uudestisyntynyt, kun ensimmäiselle syötölle herätessä kello olikin JO kaksi :)

Rakastun päivä päivältä enemmän. Joka päivä huomaan jotain uutta, kuten hurmaavan kiharan hiuksen (kyllä, yhden hiuksen) takaraivolla. Varpaan kynsien muodon. Uuden poimun käsivarressa. Kikan, jolla saan hymyn houkuteltua esille. Tänään havaitsin kaksoisleuan kiertävän koko kaulan, niin, että pienellä on myös kaksoisniska!

Pidän pientä sylissä tai kantoliinassa lähes koko päivän - kunnes mies tulee kotiin ja ottaa hänet syliin illaksi. Yöt nukumme vierekkäin. Vaikka joskus hetkeksi laskisinkin pienen sitteriin tai sänkyyn yksin, tulee molemminpuolinen ikävä hyvin pian, pienellä ehkä hiukan pakottavammin kuin minulla :) Vaikka välillä imetys ja sylikissana viihtyvän vauvan hoitaminen tuntuu liian sitovalta, en kuitenkaan haluaisi olla missään muuallakaan tai tehdä mitään muuta. Ikävä iskee lähikioskilla käydessä (ja vauvaa ajatellessa alkaa maito herua!) ja kotiin pitää pikakävellä (ei juoksemista näille tisseille). Edelleen pidän mielessä, että ihan liian pian tulee aika, jolloin vauva kaipaa jo muutakin kuin vanhempien syliä. Pitää nauttia tästä ajasta, kun saan pitää pienen lähellä :) (Jos tämä nyt kuulostaa sairaalloisen riippuvaiselta äidiltä, niin no worries, ihan järjissään täällä viellä ollaan. Vauvan läheisyys vaan tuntuu niiiiin hyvältä, ja eikös se evoluutiobiologisesta näkökulmasta ole ihan järkevääkin, että emo kokee tarvetta olla poikasen lähellä? ;))

Imetys on ihan kivaa - silloin kun se onnistuu hyvin. Turhauttaa, kun vauva hamuilee SUU KIINNI. Lieneekö meidän pienen erikoisominaisuus, imetyskirjallisuudesta tai tohtori Googlelta en löytänyt vinkkejä tämän ongelman selättämiseen. Imetyskirjallisuudesta tosin löytyi aimo annos syyllisyyttä, kuten myös vauvahierontakirjasta ja parista muustakin alan opuksesta. Teen parhaani tarjotakseni pienelle riittävästi ravintoa, rakkautta ja läheisyyttä, mutta aina joku jossain tekee kaiken paremmin. Ja kirjoittaa siitä sitten kirjan. Eräässä hiukan vanhemmassa kirjassa kehotettiin äitiä jaksamisensa mukaan opiskelemaan tai ompelemaan vauvan nukkuessa. Öh? Jos vauva nukkuu, niin minä köllötän vieressä ja nukun. Tai luen kirjoja ja poden syyllisyyttä ;) No, siinähän sanottiin että jaksamisen mukaan, ja minäpä en jaksa. Varmastikaan näitä kirjoja ei ole kirjoitettu syyllistämään, mutta kyllä oma epäonnistumisen pelko ja suorituspaineet täydellisestä äitiydestä ajavat herkästi niin ajattelemaan.

Koen suurta tarvetta pärjätä kaikessa yksin ja mahdollisimman tehokkaasti ja hyvin. Haluaisin siivota ja pitää kodin kauniina. Haluaisin ommella. Haluaisin hiukan opiskellakin. Koska olen nuori (nuorehko?), koen tarvetta näyttää kaikille että pärjään ihan hyvin itse. Pelkään ihmisten ajattelevan, etten ollut valmis äitiyteen, jos pyydän apua. Joskus pelkään pyytää apua myös mieheltä, vaikka se on ihan naurettavaa. Onneksi apua tarvitsee harvoin pyytää, mies tekee ihan mukisematta lähes kaikki kotityöt oman työnsä päälle. Ja muistuttaa minua siitä, että hän tekee töitä vain kahdeksisen tuntia päivässä, kun taas minä olen joko työn touhussa tai päivystystilassa ympäri vuorokauden. Mikä on tietty totta, mutta... No, ehkä ajan kanssa. Ja kantoliina tosiaan pelastaa paljon, saan ainakin pyykit ja astiat hoidettua pesukoneisiin suht' säännöllisesti :) Mitään muuta en viitsi edes aloittaa, vaan käytän ajan lepäämiseen.

Tällä hetkellä mies nukkuu nojatuolissa vauvan kanssa. Olohuone on sekainen, harsoja joka puolella, sohva täynnä tyynyjä hyvän imetysasennon tueksi. On hämärää ja hiljaista, vauvasta kuuluu silloin tällöin inahduksia, mitä lie unia näkee. Juuri tätä me haluttiinkin <3

Neuvolakuulumiset

Neuvolakäynti Pikku-J:n ollessa tasan yhden kuukauden ikäinen toi meille seuraavaa informaatiota:

"Sosiaalinen, reipas ja jäntevä poika. Kasvaa rintamaidolla."

No, kiitos tästä :D Itse neuvolakortteja täyttäessäni (esimerkiksi työharjoittelussa neuvolassa) tuntuu, ettei tila riitä kaikille huomioille joita haluaisin lapsesta kirjoittaa. Meidän täti on ilmeisesti lyhytsanaisempaa sorttia :) Vähän hämmentää se, miten kuukauden ikäinen voi olla sosiaalinen? Eihän se oikein ota vielä edes katsekontaktia. Öhisee ja ähisee toki, joskus kiljaiseekin, mutta että sosiaalinen? Niin, että se ihan erikseen mainitaan. Epäilen. Eihän tuolla oikeasti mitään merkitystä ole, mutta ihmetyttää että mitähän täti tällä tarkoitti :)

Muutoin neuvolassa perustutkimukset ihan normaalit, painoa ~1,3kg lisää alimpaan mitattuun lukemaan, joka oli sairaalastakotiutumispäivänä 2650g. Pituuttakin muutama sentti lisää, joskaan vauvan mittaaminen ei ole kovinkaan eksaktia tiedettä :) Reippaasti poika siis kasvaa. Ja sietää näillä syömismäärillä kasvaakin, ihan turhan takia en jaksaisi olla vuorokaudesta noin kahtakymmentä tuntia maidosta läpimärkä (pelkkä vauvan ajatteleminen saa maidon herumaan) ja syöttää kahtatoista kertaa. Vähintään. Mutta mainittakoon, että mielummin näin päin, kuin että maidosta olisi pulaa!

Itselläni oli myös kaikki hyvin, tehtiin ne samat perustutkimukset kuin neuvolakäynneillä raskauden aikanakin. Pissa oli puhdas, verenpaine hyvä, hb 151 (!) ja paino 65kg (ennen raskautta painoin 68kg, eli ihan hyvin on paino tippunut). Sf-mittaa ei luonnollisestikaan mitattu, mutta kohtu on palannut jo normaalitilaansa jonnekin lantion luiden suojaan, eikä ole tunnusteltavissa hyvin. Jälkivuoto oli ja meni.

Täti käski miettimään tulevaa ehkäisyä. Jaa. Ehkäisyä? Tuntuu perin kaukaiselta asialta, mutta tosiaan, en ole valmis raskautuminen-keskenmeno-raskautuminen-keskenmeno -rumbaan uudestaan. En voi tietenkään sanoa, että niin kävisi.... Mutta kuitenkaan. Haluan nauttia täysillä Pikku-J:n vauva-ajasta ja lapsuudesta, en usko että voisin olla niin hyvä äiti kun haluaisin, jos elämä olisi nyt samanlaista kuin vuosi sitten. Ehkäisyä siis, kyllä kiitos. Toistaiseksi ei ole ollut tarvetta, mutta heti, kun a) vauva nukkuu eikä osoita merkkejä lähiaikoina heräämisestä, b) minä ja mies ollaan hereillä eikä osoiteta merkkejä lähiaikoina nukahtamisesta, c) ei keksitä tärkeämpää tekemistä (pyykkäämistä, siivoamista, asioiden hoitamista, jne.), on eka kerta synnytyksen jälkeen käsillä! Halua kyllä on, mutta muut tekijät hidastavat vauhtia :)

Ekakertalaisen hämmästelyitä

Asioita, jotka yllättivät minut (viittä vaille valmiin kätilön, hyvää päivää sentään :D Enpä tosiaan tiennytkään kaikkea!)

- on mahdollista olla kiinnostunut omasta ulkonäöstään myös synnytyksen aikana (ohje, jossa neuvotaan lähtemään sairaalaan kun ripsivärin laittaminen ei enää kiinnosta, olisi meillä johtanut kotisynnytykseen)

- on mahdollista ajatella ihan typeriä asioita synnytyksen ja jopa ponnistusvaiheen aikana ("tekeepä mun mieli ananasmehua. Ananakset on kyllä kivan näköisiä, voikohan niitä kasvattaa kotona viherkasveina. MIKSI MÄ AJATTELEN ANANAKSIA, munhan pitäis synnyttää?!")

- ponnistusvaihe ei ollutkaan yhtä tuskaa, vaikka supistusten välit ovatkin lyhyemmät. Kerkesi siinä kuitenkin aina hengähtää.

- jälkeläisen syntymän myötä ei mystisesti kasva aikuiseksi ja eri ihmiseksi kuin aiemmin. (Sitä ei tapahtunut 18-vuotispäivänä, kotoa pois muuton päivänä, kihlajaispäivänä, hääpäivänä eikä minään muunakaan päivänä. Jatkan odottelua).

- synnytyksen jälkeen ei tullut suurta rakkauden tulvaa pientä ihmistä kohtaan. Pääasiassa tunsin helpotusta siitä, että raskaus ja synnytys on onnellisesti takanapäin. 

- hormonit todella auttavat yli-inhimillisiin valvomissuorituksiin!

- seksi voi kiinnostaa yllättävän pian. 

- pimppi ei näytä mitenkään erityisen erilaiselta, vain vähän avoimemmalta.

- vauvan jälkeinen tyhjyys mahassa tuntuu oudolta, ja kesti pari päivää. Pelkäsin, että olotila on pysyvä.

- maidonnousu sattui ihan kamalasti! 

- palautuminen tapahtui yllättävän nopeasti ja huomaamatta, eräänä päivänä sitä vain tuntuikin omalta itseltä.

- kaikista hormoneista huolimatta en ole nyyhkivä hermokimppu, en kokenut baby-bluesia enkä ainakaan toistaiseksi ole masentunutkaan. Olo tuntuu hämmentävän tavalliselta.

- imetys vie aikaa ja on tylsää. Ei sitä imevää vauvaa jaksa loputtomiin katsella (mutta aika kauan kuitenkin <3). Digiboksille tallennetut leffat ja hömppäsarjat onneksi pelastavat paljon.

- sitten kun vauvaan rakastuu, niin se on menoa. Sitä olisi oikeasti valmis antamaan vaikka oikean kätensä pienen puolesta. Rakkaus on myös ehdotonta, ja tuntui erilaiselta kuin mikään muu rakkaus aiemmin.

- ensimmäisten viikkojen aikana pelkäsin, että selkä- ja vatsalihakseni ovat surkastuneet lopullisesti pois. Vieläkin pitää muistaa erikseen pitää ryhtiä yllä, ettei lysähdä ihan kasaan. Etenkin vauvaa kantaessa sitä herkästi menee sellaiseen mammaryhtiin.

- omat tarpeet unohtuvat herkästi. Siis ihan ne perusjututkin, kuten vessassa käynti ja syöminen.

- sitä voi olla helvetin ylpeä jostain, johon on kuitenkin itse voinut aika vähän vaikuttaa. 

Ja myös moni, moni muu asia on hämmästyttänyt ja kummastuttanut tuoretta äitiä kuluneen kolmen viikon ja kuuden päivän aikana :)

Synnytyskertomus

Keskiviikkoaamuna 16.2.2011 olin tavalliseen tapaan aamupalalla miehen kanssa, kun tunsin jotain valahtavan housuihin reilummin. Kipitin vessaan, ja verilimaahan se. Vihdoinkin kunnon limatulppaa! En sanonut miehelle mitään, koska tiesin ettei töihin lähtemisestä tulisi sen jälkeen mitään, vaikka limatulpastahan voi mennä vielä päiviä tai viikkojakin synnytyksen varsinaiseen käynnistymiseen. Mieliala oli kuitenkin korkealla, virnuilutti, ja siitäpä se mies osasi ruveta tivaamaan, että mikä on tilanne. Kerroin, ja yritin rauhoitella, ettei nyt ole vielä tosi kyseessä lähimainkaan. Lähti sentään töihin, vaikkakin pitkin hampain...

Päivän olin ihan normaalisti, ja ajattelin nukkua mahdollisimman paljon, jos lähtö vaikka olisikin tulossa. Olin kuitenkin niin ylikierroksilla, etten saanut nukuttua, vaan hyörin pitkin asuntoa. Sairaalakassia en saanut vieläkään pakattua. Neuloskelin viimeisiä kerroksia Lehmushuiviin aina kun sain hetkeksi rauhoituttua. Syömisestäkään ei tullut mitään, koska vatsanpohjassa oli outo tunne.

Kuudelta illalla alkoi tulla kipeitä supistuksia. Tarkan ajan tarkistin myöhemmin tv-oppaasta, sillä ensimmäiset supistukset tulivat Emmerdalen alkutunnarin aikana :) Supistukset olivat heikkoja, mutta selkeästi erilaisia kuin aiemmin. Vaikka raskausaikana hoettu "kyllä sä sitten tiedät, kun ne on oikeita supistuksia" ärsytti suunnattomasti, niin se oli totta ainakin omalla kohdallani. Kyllä sen sitten tiesi, että tämä on nyt menoa. Aluksi supistukset tulivat vartin välein, mutta tihentyivät pian puoli kahdeksan jälkeen alle kymmeneen minuuttiin. Virallisiin synnytyskertomuspapereihin on erheellisesti kirjattu alle kymmenen minuutin supistusten alkaneen puoli kahdeksalta aamulla. Mikäpä siinä, mutta kun olin kahdeksalta jo synnytyssalissa... :D

Yö meni supistusten kanssa kärvistellessä, kymmeneen mennessä supistukset olivat jo niin kovia että rupesin kaipailemaan kivunlievitystä. Tähän tarkoitukseen käytin suihkua ja kaurapusseja, eri aikaan toki :) Suihkussa lotrasin yön aikana yhteensä tunteja, onneksi meillä vesimaksu on kiinteä eikä kulutuksen mukaan! Kaurapussi auttoi parhaiten, kun sen päällä istui, vaikka kipu ei varsinaisesti alapäässä tuntunutkaan. Hassua, mutta toimi. Puolenyön aikaan laitoin vielä valmistuneen Lehmushuivin pingottumaan.

Viideltä soitin ensimmäisen kerran sairaalaan ilmoittaakseni että synnytys on käynnissä ja aion tulla aamulla, mutta vielä pärjäisin kotona. Sovittiin, että soitan vielä ennen lähtöä. Supistukset alkoivat olla jo todella kipeitä, mutta koitin ottaa ne vastaan mahdollisimman rentona ja tyynenä. Pidin mielessä, että leuan lihakset ovat mystisesti yhteydessä kohdunkaulalle, jolloin leukaperien jännittäminen saattaa hidastaa avautumista. Mies epäili, että supistukset eivät voi kovin kovia olla, jos niiden aikana vain rentoutan itseni siinä, missä satunkin olemaan ja hengitän syvään silmät kiinni :) Odotti ilmeisesti amerikanelokuvien kiljumista ja voivottelua (ja sitäkin oli kyllä tiedossa...)

Puoli kahdeksalta torstaiaamuna lähdettiin sairaalaan. Automatkalla supistukset tulivat vielä kivuliaammiksi ja tihentyivät neljään minuuttiin aiemman 5-7 minuutin sijaan. Edelleen taaksepäin nojailu ja hiljainen hengittely helpottivat supistuksen vastaanottamista, vaikka se autossa asennon takia olikin hiukan hankalaa. Sairaalaan saavuimme tasan kahdeksalta, ja ensimmäinen merkintä virallisessa synnytyskertomuksessa on klo. 08.10 seuraavanlainen:

"Tulee miehensä kanssa osastolle, koska supistaa 5 minuutin välein klo 7.30 alkaen. Kohdunsuu 4 cm auki, kalvorakko pullottaa. Aloitetaan ulkoinen KTG-rekisteröinti."

Ktg-rekisteröinti oli tuskaisa, sillä liikkuminen sai anturin pois paikoiltaan. Kökötin siis keinutuolissa, jossa ei saanut supistusten aikana hyvää asentoa millään. Pyysin jo tulo-KTG-rekisteröinnin aikana, että kätilö laittaisi ammeen täyttymään, sillä kotona suihku oli auttanut supistuksiin hyvin (onneksi oli hiljaista synnytysosastolla, ammehuoneita on nimittäin vain yksi). Puolen tunnin rekisteröinnin jälkeen pääsin vessareissun kautta ammeeseen, joka supistusten välillä tuntui ihanalta. Supistusten aikana taas olo oli entistä tukalampi, eikä hyvää asentoa tuntunut löytyvän millään. Ammeessa supistukset myös kovenivat, joten kovin kauaa en siellä sitten viihtynytkään, vaikka olin kovasti kuvitellut lekottelevani koko avautumisvaiheen ammeessa (moni muukin kuvitelma sai kyytiä kyllä... :D) Suihku sen sijaan toimi paremmin, ja jonkun tunnin vietinkin synnytyssalin piskuisessa suihkuhuoneessa suihkutellen itseäni tulikuumalla vedellä. Mies seisoi vieressäni, ja nojailin päätäni häneen yrittäen parhaani mukaan olla kastelematta häntä (kaikkea sitä huolehtiikin, olihan sillä vaihtovaatteet!)

Seuraavan KTG-rekisteröinnin aikana kipeydyin niin, etten enää osannut olla missään asennossa tai rentoutuakaan. Avautuminenkin oli hidasta, tässä vaiheessa olin auki vasta reilut neljä senttiä, eli edistystä oli tapahtunut alle sentin verran tullut koko sairaalassaoloaikana. Itkien sopersin kätilölle, että mä en pärjääkään niin hyvin kuin toivoin. Että josko sittenkin sen epiduraalin.... Varttia myöhemmin maailman rauhallisimmalla äänellä puhuva mieslääkäri tuli, silitti olkapäätä ja sanoi, että kohta helpottaa. Ja helpottikin. Epiduraalin laittaminen ei sattunut, vihlaisi kerran ja se oli siinä. Muutama supistus tuli vielä entisellä teholla, ja sen jälkeen kipu hiipui pois. Synnytyksen edistämisen varmentamiseksi kalvot puhkaistiin ja aloitettiin oksitosiini-infuusio pienellä annoksella

Epiduraalin ansiosta sain nukuttua muutaman hetken, mikä tuli yli vuorokauden valvomisen jälkeen tarpeeseen. En varsinaisesti tuntenut väsymystä, mutta olo oli aikas voipunut. Epiduraali auttoi puolisentoista tuntia, jonka jälkeen kivut taas pikkuhiljaa yltyivät. Kohdunsuu ei vielä ollut kovin reippaasti auki, nyt n. 6cm, joten sain toisen annoksen. Taas piti hetki odotella tehokkaiden supistusten kanssa, jonka jälkeen olo oli helpompi epiduraalin viedessä kivun. Kätilöiden vuoro vaihtui, ja uusi kätilö tuli esittelemään itsensä. Vaikutti mukavalta, mutta olin pitänyt ensimmäisestäkin :) Hiukan pelotti, kun oksitosiinia lisättiin reilusti, sillä tiesin ettei ponnistusvaiheessa epiduraalia heruisi, jolloin joutuisin omin voimin pärjäämään oksitosiinilla voimistettujen supistusten kanssa. Juttelin kätilön kanssa, joka kertoi kylmät faktat siitä, että oksitosiini on tarpeellinen, jotta synnytys etenisi eikä ponnistusvaihe pitkittyisi liian vaisujen supistusten kanssa. Ja kyllähän minä tiesin sen epiduraalia pyytäessäni, että muitakin toimenpiteitä seuraisi...

"Kysyy, onko oksitosiini-infuusiota pakko nostaa, pelkää olevansa kovin kipeä ponnistusvaiheessa ilman epiduraalia. Juteltu asiasta. Ymmärtää oksitosiinin tarpeellisuuden."

Epiduraali alkoi taas hiipua, ja pyysin kätilöä kurkkaamaan tilanteen, että josko sitä vielä yhden annoksen voisi saada. Tällä kertaa pyysin uutta annosta aiemmin kuin edellisellä kerralla, sillä toivoin että voisin saada sen ennen kuin edellinen ehtisi täysin hiipua pois. Kohdunsuu oli kuitenkin jo 8-9 senttiä auki, eikä uutta annosta herunut (ei sillä, ettenkö olisi pyytänyt, vaatinut, uhannut, kiristänyt ja yrittänyt vielä lahjoakin kätilöä). Lupasin kautta kiven ja kannon, että osaan ponnistaa myös puudutettuna. Kätilö ei kuitenkaan pehmennyt ehdotukselleni, ja niin kävin odottelemaan supistusten kipeytymistä aika pelokkaana. Muistan sanoneeni kätilölle, että en ole vielä valmis synnyttämään. Että voisin ottaa sen epiduraalin ja pysäyttää oksitosiinin hetkeksi, että voisin pitää vielä pienen tauon. Eipä käynyt tämäkään ehdotus... :D

"Kertoo paineen tunnetta tuntuvan välilihan alueella, ohjattu käymään vessassa, tuloksetta. Jää sängyn laidalle istumaan, huokailee supistusten aikana. Kysyy lupaa ponnistella hiukan tuntemusten mukaan, kehotettu toimimaan niin kuin hyvältä tuntuu. Ei toiveita ponnistusasennolle, ei halua ainakaan jakkaraa. Jää nyt puoli-istuvaan."

Istuskelin sängynlaidalla ja välillä makoilin puoli-istuvassa asennossa sängyllä. Supistukset tulivat nyt parin- kolmen minuutin välein, jolloin ponnistelin kevyesti. Tai lähinnä yritin rentouttaa ja "vapauttaa" alapään kudoksia aina supistuksen tullessa. Neljän aikaan kysyin kätilöltä, että mistä hän laskee aktiivisen ponnistusvaiheen alkavaksi, että olisiko tämä jo sitä, kun tekee kovasti mieli ponnistaa. Mikään ponnistuspakko ei kuitenkaan ollut kyseessä, ei ainakaan fyysinen. Pään sisällä kuitenkin oli suuri tarve ponnistaa, tuntui, että nyt on se hetki.

"Paineentunne kasvaa, siirtyy puoli-istuvaan asentoon. Tarjottu ilokaasua, muttei halua kokeilla. Oksitosiinia nostettu. Tarjottu mahdollisuutta synnytyssuunnitelman mukaisiin ponnistusasentoihin, muttei enää halua vaihtaa. Aktiivinen ponnistusvaihe alkaa 16.16. Upein, rauhallisin työnnöin työntää lastaan syntymään, puoliso hyvänä tukena. Välilihaa haudottu lämpimillä kääreillä ja tuettu perinteisesti. 16.37 syntyy reipas pieniherra, napanuora kerran vartalon ympäri, löysätty syntymän hetkellä. Kuivattu vauva ja nostettu äidille."

Ponnistusvaihe alkoi ikäänkuin huomaamatta, missään vaiheessa ei käsketty ponnistamaan, vaan tein omien tuntemusten mukaan. Kätilö ei missään vaiheessa sanonut, että nyt on ihan minuuteista kyse, joten olimme miehen kanssa jokseenkin hölmistyneitä, kun puoli viideltä torstai-iltana syliin nostettiin pieni ja kiukkuinen poika. Koska ponnistukset olivat omassa tahdissa ja omassa rauhassa työstettyjä, en jotenkin osannut mieltää niitä THE ponnistuksiksi, joilla vauva syntyisi :D Odotin, että kätilö käskisi laittaa leuan rintaan ja pidättämään hengitystä, niinkuin leffoissa. Eipä niin tapahtunut, ja koin ponnistusvaiheen todella helpoksi ja onnistuneeksi. Siinä sitä vain pusattiin. Kyllähän minä huusin, halusin lähteä pois ja pelkäsin, mutta koko ajan tiesin, että kyllä minä pystyn tähän! Kovin tarkkoja yksityiskohtia vauvan syntymästä en muista, mutta pään synnyttyä muistan sanoneeni "onneksi mun osuus on nyt ohi!" (jepjep...) ja koko vauvan synnyttyä, että "olenpas mä taitava" :D

Vauva tarttui rintaan heti kiinni hyvin napakasti, ja söi reippaasti. Mies sai katkaista napanuoran ja otti muutamia kuviakin. Sitten odoteltiin yhdessä istukkaa ja tarkasteltiin vaurioita. Tai no, sen teki pääasiassa kätilö. Miestä kielsin kurkkaamasta ja itse en sitten uskaltanut :) Istukka oli tiukassa kiinni, ja sitä odoteltiin reilu tunti, jonka jälkeen ruvettiin puhumaan käsinirroituksesta nukutuksessa. Lääkäri aikoi vielä itse tulla kokeilemaan, josko se irtoaisi kohtua painamalla, mutta leikkaussalia varten tilattiin jo labranäytteet. Itse en pitänyt käsinirroitusta mitenkään huonona vaihtoehtona, koska saisin nukkua, tikit ommeltaisiin nukutuksessa ja samalla tehtäisiin kohdun kaavinta, joka vähentäisi jälkivuotoa ja varmistaisi sen, että ei ainakaan jää mitään jämiä kohtuun. Ainoa miinus tietysti se, että joutuisin eroon vauvasta tunniksi-pariksi, mutta tiesin että mies saisi olla vauvan kanssa sen ajan kuitenkin. Joten ihan hyvillä mielin olisin itsekkäästi lähtenyt vähän leikkaussaliin lepäämään :D Lääkäri sitten kuitenkin sai istukan irroitettua salissa.

"I-synnyttäjä, synnyttänyt 16.37, istukka jäänyt kiinni. Saanut cytotecit ja aloitettu cyntocinon-infuusio, istukka edelleen kiinni. Tarjotaan synnyttäjälle ilokaasua, ei halua. Painetaan istukka reippain ottein irti, irtoaa siististi 17.56. Kokonaisvuoto 300ml (100+200). Kohtu hyvin supistunut alle navan, jälkivuoto normaalia. Alapää turvoksissa. Ommellaan 7 tikkiä välilihan ja emättimen alueelle."

Istukan irtoamisen jälkeen siirryin kyljelleni makaamaan, ja pidin vauvaa vielä hetkisen rinnalla. Sitten kätilö alkoi pikkuhiljaa ajamaan meitä hellästi mutta varmasti lapsivuodeosaston puolelle ;) Siispä mies pääsi kylvettämään vauvaa, ja sillä aikaa könysin itse suihkuun. Siinä suihkutellessa varovaisesti kokeilin alapäätä, ja olihan se "vähän" turvoksissa! Siis ihan järkyttävää, tuntui kuin siellä olisi ollut jotain ihan muuta, kuin oma härvä!  Kyllähän se turvotus sitten laski, mutta aika hurjaa se aluksi oli.

Lapsivuodeosastolla olimme neljä päivää vauvan verensokeriseurannan vuoksi, ja onneksi saimme olla perhehuoneessa. Valokuvia otettiin sairaalareissun aikana reilut kaksisataa (!), joista suurin osa täsmälleen samanlaisia pimeitä, heilahtaneita kuvia pienestä ruttuturvasta <3 Eniten minua omassa voinnissa synnytyksen jälkeen yllätti onttouden tunne vatsassa, kun sinne yht'äkkiä tulikin paljon tilaa. Tuntui siltä, kuin olisi kova nälkä koko ajan, vaikkei kyllä ollutkaan. Ruokahalua sain metsästää muutaman viikon ajan, ja nyt kun sitä olisi niin imetys on sen verran sitovaa, etten kovin suuria ruoka-annoksia kerkeä missään välissä nauttimaan :) Päiväunetkin vauva nukkuu sylissä, siitä yksinkertaisesta syystä etten henno jättää häntä yksin koppaansa nukkumaan, enkä itsekään osaa olla rauhassa ellen ole jatkuvasti näköetäisyydellä vauvasta (tai tiedä, että joku muu luotettava henkilö on. Eli siis mies tai omat vanhempani). Tällä hetkellä en koe tätä vauvanhoidon kokonaisvaltaisuutta ahdistavana, päin vastoin. Oma vauva nukkumassa vatsan päällä tuntuu ihanalta. Ja maitoposkinen vauva, joka nukahtaa pää tissiä vasten syötyään vatsansa täyteen. Ei sitä vaan viitsi siirtää siitä mihinkään! Ehkä vielä joskus kaipaan enemmän omaa aikaa, mutta nyt nautin täysin rinnoin (kirjaimellisesti!) siitä, että saan pitää pientä poikaani lähellä. Pian tulee aika, jolloin saan vain haaveilla tuntikausien sylittelyistä... :)

18 vrk

Pieni poikani on tänään (muutamankymmenen minuutin kuluttua) kahdeksantoista vuorokauden ikäinen. Siitä ajasta hän on viettänyt neljä päivää synnytyssairaalassa ja kolme toisen sairaalan lasten infektio-osastolla. Pieni sairastui viikon ikäisenä rs-virukseen, joka aiheutti hankalan flunssan ja jälkitautina korvatulehduksen. Nyt olemme kotona hyvävointisina, onneksi :) 

Hän syö, nukkuu, kakkaa ja tuijottaa. Syöminen tapahtuu kolmen tunnin välein ympäri vuorokauden, syöttövälit hän nukkuu öisin ja valvoo osittain päivisin. Noin pieneksi otukseksi hän valvoo mielestäni aika paljon, mutta eipä tuosta haittaakaan liene, kun kuitenkin ihan rauhallisesti ja hyvävointisesti jaksaa sylistä tillitellä. 

Me käytetään kestovaippoja, jotka toimivat oikein hyvin. Sairaalassa ollessa käytettiin kertiksiä käytännön syistä, mutta kotona kestoillaan yötkin. Parhaiten toimivat tällä hetkellä bambulipareilla täydennetyt harsot villiksillä, sekä itse tehdyt sisätäyttövaipat nekin villiksillä. Yhtään totaalista ylivuotoa ei ole tullut, mutta kerran on villikset joutuneet pesuun (ja mies sitten reippaana poikana kuivasi ne kuivausrummussa... Nyt meillä on miniminivillikset!)

Nukkuminen meillä tapahtuu perhepedissä joko kaksin tai kolmisin. Me vauvan kanssa kuukahdetaan iltaimetyksellä sänkyyn jo yhdeksän aikaan, mies yleensä valvoskelee vielä puolilleöin, jolloin hän käy noukkimassa heränneen Möyriäisen vaipanvaihdolle ja palauttaa sitten ensimmäiselle yösyötölle sänkyyn. Tilanteen mukaan mies tulee itse sänkyyn nukkumaan tai sitten patjalle lattialle/sohvalle. Mies on aika herkkäuninen, joten sen mukaan kuinka paljon väsyttää/on unen tarvetta. Seuraava herätys on kolmen aikaan, jolloin ei välttämättä vaippaa vaihdeta. Aika pian oppi kädellä tuntemaan villisten pinnalta, että onko vaipanvaihdolle tarvetta. Tietty, jos Möyriäinen on kakannut, niin vaippa vaihdetaan aina :) Siitä sitten jatketaankin unia kuuteen, jolloin käydään taas vaipanvaihdolla (minä hoidan tämän) ja syöpötellään. Viimeinen herääminen onkin sitten puoli yhdeksältä tai jo kahdeksalta, jolloin noustaan koko perhe ja mies rupeaa valmistautumaan töihin lähtöön. Aika rauhallista ja säännöllistä siis :) Oletettavasti tämä rytmi tästä vielä muuttuu ja heittää häränpyllyä, mutta tällä hetkellä näin.

Möyriäinen on perin juurin ihana. Luonteeltaan hän vaikuttaisi olevan mukavan leppoisa - niin kauan kuin kaikki tarpeet on tyydytetty. Pienenkin nälän yllättäessä Möyriäinen kiihtyyn nollasta sataan, ellei tissi ole suussa heti. Onneksi perhepedissä nukkuessa huomaan Möyriksen nälkämerkit jo ennen kuin hän herääkään, joten yleensä onnistun pitämään yöt (pyllynpesua lukuunottamatta) itkuttomina. Vauva on rakkaampi, kuin osasin kuvitellakaan.

Palailen sen synnytyskertomuksen kanssa toivottavasti lähiaikoina :) Päivät tuntuvat menevän kuin siivillä, yht'äkkiä sitä huomaa, että viikko on mennyt ohi ihan huomaamatta.

Poika :)

Poika syntyi torstai-iltana raskausviikolla 39+3. Palaan astialle synnytyskertomuksen merkeissä, jahka joskus saan pääni siihen kuntoon että kykenen muodostamaan useampia järkeviä lauseita. Peräkkäin.

Mutta että on se ihana!

39+0

Huh, miten voi tavallinen talviflunssa viedä ihmisestä mehut... Olen viimeiset pari päivää viettänyt jossain hämärän rajamailla, ainoana selkeänä ajatuksena se, ettei vauva nyt vaan rupeaisi syntymään. Nyt, kun alkaa taas tuntua siltä että saatan jäädä henkiin, alkaa myös toiveet käynnistymisestä olla pinnalla :) Sain myös vihdoin otettua taas masukuvaa, mutta tuntuu että aina on vähän eri kuvakulma, asento tai valaistus, jolloin kuvia on vaikea verrata keskenään. Ainakin tuota mahan laskeutumista on mielestäni ollut vaikea itse kuvata, kun herkästi tulee otettua kuvaa yläviistosta, jolloin se näyttää ihan erilaiselta kuin suoraan tai alaviistosta otettuna. No, joka tapauksessa, tässä tuorein otos liitettynä aiempien sivuprofiilikuvien rimpsuun. Kuvat siis 36+, 37+ ja 39+

No tässä viimeisimmässä kuvassa nyt ainakin nojaan jotenkin oudosti taaksepäin : D Hurjaa, miten masu kuitenkin näyttää jatkuvasti kasvavan, vaikka omasta mielestäni se on ollut tämän kokoinen jo monta viikkoa. Kovin suuuuuurensuuri se ei ole, sf-mitta on nyt n. 32 cm. Alle keskikäyrän hiukan, ja neuvolakortissa selvästi näkyy oman käyrän taittuminen alaspäin. Laskeutumista siis on mittanauhankin perusteella tapahtunut :)  Mahan ympärysmitta oli n. 73 cm ennen raskautta, nyt se on 105 cm. Yhtään selkeää raskausarpea ei ole vielä näkyvissä, mutta kyllähän tuo vatsanahka aika kovilla on. Rasvailen masua Bodyshopin vadelmavartalovoilla. Ja mustikka- ja mansikkasellaisilla myös. (Nimimerkillä tykkään tuoksua marjakiisseliltä :))

Oireita, joiden perusteella elättelen toiveita synnytyksen olevan ihan nurkan takana:

- säännölliset harjoitussupistukset, pari tuntia aina kerrallaan (joskus pidempiä jaksoja)

- lisääntyneet "kivuliaat" supistukset. Lainausmerkeissä, koska kipu vastaa mielestäni tavallisia kuukautiskipuja joihin olen tottunut. Jos kipu olisi jatkuvaa, niin ottaisin lääkettä, mutta kun se kestää 20-40 sekuntia kerrallaan ja näitä tulee harvakseltaan, niin en viitsi vaivautua... On se siis kipua, mutta niin lievää että hävettäisi sanoa sitä ihan tosissaan kivuksi :)

- vatsa tuntuu olevan menossa sekaisin. Outoa kurahtelua ja epämiellyttäviä "vatsassa kiertää" -tuntemuksia. Toistaiseksi vatsa on kuitenkin toiminut normaalisti, mutta nämä alkoikin vasta eilen illalla.

- silloin aiemmin bongaamani limatulppan osa (?), samankaltaista paksumpaa limaa on aina silloin tällöin tullut isompina satseina. Verta ei seassa ole, mutta olen käsittänyt ettei se ihan välttämättömyys olekaan. 

- tissejä on ruvennut aristamaan samankaltaisesti kuin alkuraskaudessa (ja PMS-oireena), maidoneritys on lisääntynyt (yöllä heräsin paita märkänä, ja ihmettelin hetken, miten voi hikoilla vain tissien kohdalta...)

Ja vaikka synnytys nyt ei omin avuin käynnistyisikään, niin joka tapauksessa vauva on n. kolmen viikon päästä jo sylissä (olettaen että kaikki menee hyvin). Siis ihan oikeasti, vauva voi tulla ihan milloin tahansa seuraavan kolmen viikon aikana :) Ihanaa! Suhtautumiseni synnytykseenkin on seestynyt, voisikohan tämäkin olla hormonien aiheuttamaa ja näinollen ennakoida synnytystä? Miksei :) 

Sairaalakassi on pakkaamatta, mutta tiedän suunnilleen mitä sinne sitten lähdön hetkellä laitetaan. Suurin osa tarvikkeista onkin sellaisia, joita vielä päivittäin käytän, kuten hygieniatuotteet ja kaunistautumisvälineet. Vauvan kaukalo, lämpöpussi ja kotiintulovaatteet on työhuoneen nurkassa odottamassa. Mies saa nämä hakea sitten kun kotiinpääsy on ajankohtaista, ei sinne synnytyssaliin niitä vielä tarvita :) Kantoliina, ruskovillan silkkimyssy ja ensivillasukat on otettu esille odottamaan lähtöä. Kestovaipoissa päädyttiin aloittamaan vasta kotona, vaikka vähän kyllä karvastelee... Pesumahdollisuudet on kuitenkin aika vähäiset sairaalassa, enkä tiedä haluanko laittaa miehen juoksemaan kotona pyykillä, jos satumme perhehuoneen saamaan. Siispä päätimme aloittaa kestoilun vasta kotona. Että eiköhän näillä suunnitelmilla pärjäile :) Ja anopilta sain lainaan muutaman kaurapussin, sairaalassa ei kuulemma välttämättä ole niitä riittävästi kaikille, joten suosittelivat ottamaan mahdollisuuksien mukaan omat. Ja kyllähän ne ihan käteviä on jo kotona (jos vain ne kivuliaat supistukset jossain vaiheessa säännöllistyisivät!)

Tule jo vauva, me ollaan ihan valmiita! :)

38+4 ja märinöitä menneestä

Eilen tuli tasan vuosi siitä, kun sain kuulla ettei masussa kasva kukaan. Viikkoja oli jotain seitsemän ja kahdeksan väliltä. Menin tuhruvuodon takia tk-lääkärille, joka sai keploteltua minut ehkäisyneuvolan puolelle ultrattavaksi, "vaikkei siellä yleensä ole tapana ultrailla näitä tapauksia". Jännitin, mutta positiivisesti. Ajattelin, että kohta saan nähdä sykkeen ja pienen katkarapusen möllöttämässä kohdussa. Ultraajakin oli ihan positiivisilla fiiliksillä, sanoi, että kurkataanpa kuka täällä säikyttelee. Anturi paikoilleen, ja ultraruudulle ilmestyi musta nesterakkula. Tyhjä. Reilun sentin kokoinen, mutta totaalisen tyhjä. Eipä tarvinut lääkärin kertoa, mistä on kyse. Pahoitteli ja kirjoitti lähetteen naistentaudeille. Jos kävisin nyt heti hcg-mittauksessa, sen vastaus ehtisi hyvin huomisaamuksi, jolloin naistentautien lääkäreillä olisi enemmän tietoa tilanteesta. Siispä raahustin labraan, eikä itku tullut vieläkään. Lähetin miehelle tekstiviestin, että lähtee tulemaan kotiin samantien, ja vie sen turvakaukalon samalla pois. Ihan sama minne. Mies oli juuri sinä päivänä käynyt ruokatauolla ostamassa tutulta turvakaukalon (ajateltiin, että voihan sen jo tässä vaiheessa ostaa, kun halvalla saa). Ultrasta tietävä kaveri soitti, mutten vastannut. Lähetin tekstiviestin hänellekin: "ei meille tule vauvaa".

Labrassa sai istua odottamassa kauan, iltapäivästä jonossa odotti kymmeniä ihmisiä. Soitin miehelle, ja kerroin missä olen, jotta osaisi tulla odottelemaan kanssani. Itku tuli ensimmäisen kerran siinä, kun mies vastasi puhelimeen itkien. Istui bussissa turhan turvakaukalon kanssa ja itki. Se tuntui omalta syyltä. Minä halusin alunperin vauvaa, minä suostuttelin miehen yrittämään, minä en osannutkaan tehdä meidän soluista elävää vauvaa. Labrassa käynnin jälkeen matkasimme hiljaa kotiin. Eipä sinä iltana paljoa puhuttu, itkettiin vain.

Naistentautien poliklinikalle kipitettiin heti aamusta silmät punaisina. Oltiin ensimmäiset paikalla, joten ilmottautuminen kävi rivakasti. Muutamien tuntien odottelun jälkeen lääkärille, housut pois ja pöydälle. Ultrassa näkyi sama kuin edellisenäkin päivänä. Hcg-arvo kuitenkin oli normaali (?), ja lääkäri arveli nähneensä pienen ruskuaispussin. Kyseli, että olisiko mitenkään mahdollista että olisinkin vasta viikolla 4+. No ei tietenkään ollut, ovulaatio oli varmistettu testaamalla, ja plussakin tullut jo aikoja sitten. Ei kuitenkaan halunnut antaa tyhjennyslääkkeitä, vaan ottaa kontrolliin seuraavalla viikolla. Hcg-mittauksissa saisin käydä joka toinen päivä. Yhteyttä piti ottaa, jos vuoto muuttuisi radikaalisti mihinkään suuntaan.

Ystävänpäivänä alkoi kirkas, verinen vuoto. Helvetin hyvää ystävänpäivää vaan kaikille. En vastannut puhelimeen, en lähetellyt tekstareita, enkä varsinkaan mennyt facebookiin. Podin huonoa omatuntoa siitä, etten jaksanut pitää yhteyttä ystäviini edes ystävänpäivänä. Vuotoa kesti muutaman tunnin, polilta olivat sitä mieltä ettei muuteta suunnitelmaa, vaan pidetään varattu aika.

Viikko ensimmäisestä käynnistä naistentautien poliklinikalla olin taas siellä, tällä kertaa ajanvarauspotilaana. Odottaa piti silti se muutama tunti, joku muu oli kiireellisempi tapaus kuin minä. Lääkärille, housut pois ja pöydälle. Tuttu kuvio. Nesterakkula oli kasvanut hiukan, ja sen sisällä oli edelleen jokin. Se jokin ei ollut kasvanut. Tuulimunadiagnoosi kellahti hiukan näyttämään keskeytynyttä keskenmenoa, mutta toisaalta hcg-arvot olivat nousseet, mitä ei välttämättä keskeytyneessä keskenmenossa tapahtuisi. Lääkäri arpoi, ja arpoi vielä toisenkin lääkärin kanssa. Diagnoosiksi laitettiin lopulta tuulimuna. Lääkäri vaikutti suosivan kaavintaa, mutta itse halusin lääkkeet mukaan kotiin. Olin sopinut töitä viikonlopulle, enkä kehdannut perua niitä. Podin huonoa omatuntoa siitä, että edes ajattelin jääväni sairaslomalle keikkaluontoisesta työstä. Suunnittelin ottavani tyhjennyslääkkeet sunnuntaina työvuoron jälkeen ja meneväni maanantaiaamuna reippaasti takaisin opintojen pariin. Lääkäri suostui suunnitelmaan, antoi kätilölle ohjeet lääkkeistä ja toivotti onnea matkaan. Onnen toivottaminen tuntui vähän kornilta. Kätilön puhuessa lääkkeidenotosta ja tyhjennyksestä en voinut olla nauramatta. Yritin sopertaa, että kyllä mä oikeasti olen surullinen, tää vaan tulee jostain. Kätilö vaikutti ymmärtävän.

Lauantain jaksoin töissä kohtalaisesti, mutta mielessä pyöri koko ajan se, että sisälläni on jokin pieni, joka ei ole elossa. En jaksanut keskittyä, enkä tehnyt töitäni kovin hyvin, empatiaa ei vain riittänyt potilaille asti. Ilmoitin vastaavalle hoitajalle, etten tule seuraavana päivänä töihin, koska lähisukulainen sairastunut vakavasti, pakkotilanne. Sympatiaa ei herunut, eikä kuulemma palkkaakaan tulisi kuin tästä yhdestä päivästä. Eipä paljoa hetkauttannut. Lauantain työvuoron jälkeen olin lupautunut lapsenvahdiksi yön yli sukulaislapselle, ja hoidin vielä senkin (olisin potenut todella huonoa omatuntoa, jos olisin sen perunut). Kotiin könysin sunnuntaiaamuna kahdeksalta. Tyhjennyslääkkeet olivat odottamassa keittiön pöydällä siistissä pienessä pussukassaan. Mies keitti kahvia, sanoi ettei nukkunut juurikaan viime yönä. Kaapit oli täytetty lohtuherkuilla, Makuunista vuokrattu kasa hömppäelokuvia. Verhot kiinni, puhelimet äänettömälle, kaapista ne mukavimmat verkkarit päälle ja lääkkeet paikoilleen. Se oli helmikuun 21. päivä, joka on tämän nykyisen raskauden laskettu aika.

Että ei mulla muuta. Tuntuu oudolta, että siitä olisi vain vuosi. Jo vuosi, vasta vuosi.

38+2

Unohdin ottaa masukuvan tänään, muistin asian vasta illalla kun oli jo liian pimeää kuvata. Huomenna sitten. Huomenna on neuvolakin, luulisin painon nousseen nesteen muodossa vähintäänkin. Turvotuksia on tullut aika paljon, mutta sormukset on edelleen sormessa. Parhaiten turvotukset huomaa siitä, että ihoon jää painaumia todella (siis todella) helposti. Painaumatkin voisi olla kuvan arvoisia, esimerkiksi neulotusta tilkkupeitosta jää aika vinkeä silmukkakuosi takapuoleen ja reisiin, kun siihen kääriytyneenä köllöttelee hetken sohvalla :) 

Eilen supisteli koko päivän säännöllisesti kymmenen minuutin välein. Aamuyhdeksästä iltaan asti, jatkuvasti. Ikävä kyllä supistukset oli täysin, totaalisen ja ehdottoman kivuttomia. Pyh. Tänään supistuksia ei ollut yhtä tiheästi, mutta niissä on ollut enemmän ytyä ja lieviä kuukautiskiputyyppisiä tuntemuksiakin on ollut. Lisäksi epäilen bonganneeni limatulppaa (?), kun alapäästä ilmestyi vessakäynnin yhteydessä räkää :D Venyvää, vaaleankellertävää, paksua hyytelöä. Edellisestä pupustelukerrasta on kuitenkin jo muutama päivä, joten en jaksa uskoa että se sen jämiä enää olisi. Mitä lie, kotona kuitenkin nökötän edelleen :) Ja sitten tein sen, mitä ei pitäisi kamalasti tehdä... En malttanut olla kokeilematta, että mikä meno siellä kohdunsuulla on. Eihän se infektioriski siinä suuri ole, kun vedet ei ole menneet, muttamutta... Ei se ehkä suositeltavaa kuitenkaan ole :D Korkeallahan se napukka möllöttää, mutta oli oikein pehmeä ja aika lyhyt. En ole loppuraskauden aikana napukkaa koetellut, joten vertailukohtaa ei sinällään ole ja asennosta johtuen en kunnolla mittaa saanut otettua... Mutta onhan se lyhentynyt kyllä :) Jeejee, jotain tapahtuu! Toivon, että synnytys olisi ajankohtainen vielä tämän viikon aikana. Miehen veikkaus on ystävänpäivä, eli ensi maanantai. Saas nähä!

37+2 ja lähes vertailukelpoisia masukuvia

Tässä näitä nyt vähänniinku olis enemmänkin. Tämä ensimmäinen kuva on siitä vuoden takaisesta raskaudesta (2. plussa ikinä, tuulimuna, tyhjennetty rv  9+). Koska 4+0 ei tietenkään mitään ole vielä näkyvissä, niin ajattelin sen laittaa vertailukuvaksi tähän :) Painoa oli tuolloin n. 65 kiloa, ja tämän raskauden lähtöpaino oli 68 kiloa, eli hitusen tuhdimmassa kunnossa, mutta ei se nyt niin paljoa näkynyt etteikö tämä menisi vertailuna ;) Huih, olin ihan unohtanut, miltä näytän normaalitilassa. Muistin olleeni paljon lihavampi :D

Ja tässä sitten vierekkäin laitettuna viikon takainen ja tänään otettu kuva. Tokihan noita on vähän huono verrata keskenään, kun on vähän eri kuvakulmaa, ja tässä viimeisimmässä näyttää varjokin häiritsevän vähän... Mutta oisko se vähän laskeutunu, oisko? 

Välillä on ollut tuntemuksia, jotka voisin laittaa laskeutumisen piikkiin. Sen lisäksi, että kohdunsuuta vihloo kuin viimeistä päivää vauvan mönkiessä ja työntäessä päällään, niin välillä on myös tuntunut ihan selkeästi, kuin vauva valuisi alaspäin. Siis ihan oikeasti, tuntuu kuin se menisi pienen matkan alaspäin, ja sitä sitten tietysti säpsähdän, kun tuntuu että joko vauva tippuu tai lasken alleni siihen paikaan.. :) Vauva myös kaltoinkohtelee virtsarakkoa aktiivisesti, ja silloin tuntuu kipeitä vihlaisuja siellä suunnalla. Vaan jokainen synnytykseen viittaava merkki otetaan ilolla vastaan, enkä mukise yhtään.

Muutamaan kertaan olen saanut säikähtääkin, kun pieni nukkuu nykyään aika pitkiäkin jaksoja jolloin en saa häntä kunnolla reagoimaan mihinkään tökkimiseen tai mehujen juomiseen, joten nyt en edes toivo liikkeiden vähenemistä tai pehmenemistä. Tuntukoot ikävältä, pääasia että saan masusta viestiä, että kaikki on hyvin. Näiden säikäytysten takia olen käynyt muutamaan kertaan päivystyksessä tarkistuttamassa asian, jossa kaikki on kuitenkin aina todella hyvin. Käyrällä ja ultrassa liikkeitä näkyy, joten se taitaa olla yksi heikkohermo akka ja etuseinämäistukka, jotka näitä säikäytyksiä aiheuttavat, eikä niinkään vauva... :) Viime kerralla lääkäri sanoi, että on todella hyvät sydänäänet, ultrassa sydän ja napavirtaukset huippuluokkaa, että ihmettelisi kyllä jos tässä nyt jotain komplikaatioita tulisi. Mitäänhän ei kukaan voi luvata, mutta kyllä se rauhoittaa. Vähän.

Äitiyskorttiin päivystyksen lääkäri oli viime viikolla kirjoittanut liikkeiden kohdalle "vilkas sikiö" <3

37+0

Pieni Möyriäinen on tästä päivästä lähtien täysiaikainen ja käytännössä valmis syntymään. Mies kysyi aamulla, että olisinko 35 viikkoa sitten, työpaikan vessassa ovistestin tehtyäni, arvannut että tässä sitä nyt ollaan. Ihan rehellisesti en :) Synnytys voi periaatteessa käynnistyä hetkenä minä hyvänsä (joo, vauva EI ole laskeutunut, limatulppaa ei ole näkynyt, ja koska olen diabeetikko-ensisynnyttäjä, niin todennäköisesti menee vielä ylikin lasketusta ajasta, mutta periaatteessa!)

En malta odottaa, että saan vihdoin tavata Möyriäisen. Ei tämä odotus nyt loppuvaiheessa enää herkkua ja ruusunnuppuja ole, mutta en minä sen takia toivo synnytyksen tapahtuvan mielummin ennemmin kuin myöhemmin. Mä en vaan jaksaisi odottaa, että vihdoin pääsen tutustumaan uuteen perheenjäseneen :)

36+4

Masussa köllii tällä hetkellä 2,8 kg painava pojanmötkäle. Mies oli syntyessään 2,9 kg, ja kevyimmillään painoi 2,7 kg muutaman päivän iässä. Meidän pieni on jo isäänsä isompi :)

Eilen iltapäivästä havaitsin, että pieni on ollut kovin vaisu koko päivän, joten kävin päivystyksessä tarkistuttamassa tilanteen. Pieni voi oikein hyvin, eikä liikkeiden vähyydelle löytynyt mitään syytä. Ktg-käyrää otettiin peräti kolmen tunnin ajan ja välissä käytiin lääkärin ultrattavanakin, jolloin tehtiin tuo painoarvio. Miehisiä vehkeitäänkin pieni esitteli ihan häpeilemättä :) Sekä lääkärin että kätilön mukaan käyrä oli "oppikirjamatskua". Käyrälle piirtyi myös "säännöllisiä" (vartin-parinkymmenen minuutin välein) harjoitussupistuksia, niitä on ollut nyt vajaan parin viikon aikana joka ilta muutaman tunnin ajan. Pää on kuulemma vielä liikkuvana, mutta hyvää matkaa menossa alaspäin. Enää on kyse viikoista, ennen kuin me saadaan pieni syliin <3

36+1 ja masukuva vol. 2

No ei se ainakaan laskeutunut ole...

36+0 ja viimeinen neuvolalääkäri

Enää viikko jäljellä täysiaikaisuuteen, ja nytkin syntyvä vauva pärjäisi todennäköisesti vallan hyvin ilman erityistä hoitoa. Alkaa vakavasti näyttää siltä, että kyllä se nyytti saadaan nyt kotiin asti. Olettaen, että kykenen tämän synnyttämään, sillä gestaatiodiabetesdiagnoosista huolimatta en pääse synnytystapa-arvioon eikä tämänpäiväinen lääkärikään kommentoinut asiaa mitenkään. Kukaan ei ole tsekannut lantion mittoja sisätutkimuksen yhteydessä, eikä vauvalle tehty kokoarviota. Vähän jännittää, kun kuitenkin isokokoisen vauvan saaminen on näissä olosuhteissa ihan mahdollista. Ja harmittaa, kun huoltani tästä ei oteta tosissaan neuvolassa. Diabeteksen takia suurikokoinen vauva kuitenkin on suuremmassa riskissä kärsiä komplikaatioista synnytyksen aikana, kuin normaalikokoinen. Ajattelin soittaa synnytyssairaalaani ja kysyä suoraan sieltä, voisinko mahdollisesti päästä näytille, koska tämä tosiaan huolestuttaa. Ja kun vielä tämän päivän terkkarikäynnillä terkka vakuutti, että lääkäri katsoo lantion mittasuhteita! Joku voisi sanoa, että ehkä lääkäri osaa asiansa ja katsoi ne ihan huomaamattani, mutta näin ei ihan satavarmasti ole. Sen verran on alan koulutusta takana itsellänikin, että tiedän ettei tämä lääkäri, vaikka mukava olikin, varmasti huomaamattani mittaillut lantiota...

Muutoin neuvolakäynti oli aivan yhtä antoisa kuin aiemmatkin, perustarkastukset, "voivoi, harmi että on liitoskipuja", "nähdään ensi kerralla" ja yhtäkkiä olinkin neuvolan ulkopuolella hölmistyneenä. Tässäkö tämä taas oli? Sen verran sentään, että kohdunsuu on lähtenyt pehmentymään ja ulkosuu on sormelle auki. Normitilanne siis.

Hurja ajatus, että parin viikon päästä meillä voi olla jo vauva. Ja että kuuden viikon päästä synnytys on jo varmasti takanapäin. Alan olla jo malttamaton tapaamaan vauvan. Jännää, että muutaman viikon sisällä meille muuttaa uusi ihminen, joka toisaalta on niin tuttu, kuin vain voi olla, mutta toisaalta ihan täysin tuntematon. Minkä näköinen, minkä luontoinen, mistä pitää ja mistä ei? Odotellessa siis... :)

35+3 ja kiitollisuus

Mä olen käsittämättömän onnellinen, ettei tämä raskaus mennyt kesken. Vaikkei aiemmat keskenmenot aktiivisesti enää pyöri mielessä, niin silti kiitän joka ilta pienessä mielessäni, että sain pitää tämän. En tiedä minne kiitokset lähtevät, tai minne alkuraskauden vuotojen aikana lähettämäni uhkavaatimukset päätyivät, mutta kiitos sille joka ne otti vastaan ja antoi tämän tapahtua. Jo ennen tämän raskauden alkua, olimme päättäneet että seuraava raskaus on viimeinen tältä erää. Enempään ei rahkeet riittäneet sillä hetkellä. Alkuraskauden vuotojen ja kramppien aikana olin varma, että jos tämä raskaus menee kesken, niin minä lähden myös. En uskonut, että sellaisesta (henkisestä) tuskasta voi enää selvitä hengissä tai järjissään. Nyt se kuulostaa dramaattiselta, mutta silloin se oli niin totta.

Sitä vaan, että nyt, kun istun neulomassa Möyriäiselle pieniä sukkia ja tumppuja, muistan olla äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että saan olla raskaana. Saan synnyttää ja huolehtia pienestä ihmisestä. Ja kaiken sen mukana sain mahdollisuuden olla taas minä.

Kiitos.

35+0 ja ensimmäinen päivä äitiyslomalla

Tänään raskausviikkoja pyörähti täyteen 35, eli pieni Möyriäinen on laitettu alulle tasan 33 viikkoa sitten :) Tälle päivälle napsahti myös ensimmäinen äitiyslomapäivä, josta tienaan 1€/h, sillä hurjien tulojeni perusteella saan äitiyspäivärahaa reilut 24 euroa jokaiselta arkipäivältä laskettuun aikaan asti. Lasketusta ajasta eteenpäin päiväraha tippuu minimiin, eli reiluun 22 euroon. Vaan eipä tunnu missään, sillä opintorahaan verrattuna tulot ovat nyt hetkellisesti nousseet! Tätä onnea riittääkin sitten lokakuulle asti, jolloin jään kotihoidontuelle, joka on minimissään kolmisensataa euroa, johon päälle tulee kuntakohtainen lisä (meilläpäin parisataa) ja tietysti lapsilisä. Eli ei huimaa pudotusta tulotasoon silloinkaan, ja noilla tuloilla mennäänkin sitten siihen asti, kun Möyriäinen täyttää kaksi vuotta ja siirtyy päivähoitoon (nyyh!).

Koska mies on kuitenkin palkkatöissä, suunnittelimme että vähintäänkin lapsilisä laitetaan joka kuu säästöön asuntosäästötilille (joka hyödyttää Möyriäistäkin huomattavasti enemmän, kuin tavallinen säästötili). Oman asunnon osto on haaveissa suunnilleen kolmen vuoden päästä, jolloin olemme molemmat (toivottavasti)  palkkatöissä. Omalla alallani töitä kyllä löytyy, jos on valmis joustamaan työnkuvasta. Vaikka virallinen ammattinimikkeeni tuleekin olemaan kätilö, on minulla myös sairaanhoitajan pätevyys, eli voin työskennellä vaikka missä sairaalassa tahi jopa vanhainkodissa. Oman kokemukseni mukaan reippaalta hoitajalta ei työt pääkaupunkiseudulla lopu, etenkään jos vanhustyö kelpaa :) Ja kyllähän se kelpaa, jos kätilön hommia ei suoraan ole tarjolla. Asuntoa varten olemme säästäneet lähes suhteen alkuajoista asti (no kun kerta tiedettiin että tämä on nyt tässä - 18-vuotiaiden itsevarmuudella ;)). Viimeiseksi takarajaksi asunnon ostolle olen laittanut sen vuoden, kun Möyris täyttää seitsemän, sillä haluan ettei pienen tarvitse vaihtaa koulua. Se on sitten vuosi 2018 silloin.... Mutta ehkäpä tässä nyt jo sitä ennen jotain saadaan aikaiseksi :)

Että suunnitelmia löytyy, saas nähdä mitä elämä heittää eteen häiritäkseen tarkkaan laskelmoitua tulevaisuuttani :D

34+1 ja ensimmäiset masukuvat

Tässä ovat ensimmäiset "viralliset" masukuvat tästä raskaudesta. Muista raskauksista kuvia on viikolta 4+0 lähtien, tästä ei. Harmi sinällään, mutta eiköhän nuo aiempien raskauksien alkuviikkojen kuvat kelpaa vertailukohdaksi tässäkin raskaudessa :) On minusta toki kuvia otettu tässä matkan varrella, mutta niissä masu ei ole pääosassa ja vaatteilla saa aika paljon muutosta masun kokoon. Yllättävää kyllä, edelleen toisissa vaatteissa maha on ihan pienenpieni kumpu, kun taas toisissa näytän räjähtämispisteessä olevalta valaalta. No, joka tapauksessa, tässä se nyt on:

Navan yläpuolella oleva reikä on napakorun "yläreikä", viiva navan yläreunassa taas sen "alareikä" :) Itse koru on otettu pois jo vuosia sitten.

33+0 ja kirjoitustauko

Siitä on lähemmäs kymmenen viikkoa, kun viimeksi kirjoitin tänne. Monesti olen ajatellut kirjoittamista, aiheita, joista haluaisin puhua (kirjoittaa) ja tapoja joilla saisin ikuistettua näitä asioita, joita olen läpikäynyt raskauden aikana. Ei ole onnistunut. Jostain syystä koen aikamoista riittämättömyyttä, kun yritän saada kirjoitettua tästä. Toisaalta, ei niitä sanoja ehkä edes ole, joilla pystyisin kuvaamaan riittävän konkreettisesti muutoksia itsessäni, joita raskauden aikana olen käynyt läpi. Ja vaikka joskus sattumalta olenkin keksinyt edes lähes tätä tilannetta kuvaavia sanoja, en ole halunnut niitä kirjoittaa. Onhan tämä uskomattoman ihanaa ja mahtavaa, mutta silti liian monelle liian kaukainen asia. Tuntuisi "elvistelyltä" hehkuttaa raskautta blogin täydeltä, kun ihan lähellä on vaikka kuinka paljon ihmisiä, joille se olisi veitsen kääntämistä haavassa.

Meidän yritystaival oli loppupeleissä lyhyt, vain vuoden. Omalle elämälleni tyypilliseen tapaan asiat etenivät rytinällä, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä. Vuoden aikana ehdin olla raskaana viisi kertaa. Vuosi oli henkisesti raskas, lyhyen ajan sisään mahtui liian monta pienen vauvanalun menetystä. Poden huonoa omatuntoa siitä, miten nopeasti se kipu on kuitenkin heikentynyt. Toki se on vielä taustalla, ja toisinaan ajattelen etten kykene koskaan aloittamaan yritystä uudestaan, jos on pienikin mahdollisuus että tämä rumba toistuu. Ja onhan se mahdollista, ellei jopa todennäköistä (?). Vauvanalkujen menettäminen oli kamalaa, ihan totaalista paskaa. Viime kevät oli kaiken kaikkiaan paskaa. Nyt en kuitenkaan osaa ajatella, että meidän olisi pitänyt saada ne vauvat. Meille oli tarkoitettu tämä, pieni Möyriäinen.

Niin kornilta kuin se ehkä kuulostaakin, niin ehkä meidän kohdalla ongelmilla ja vastoinkäymisillä oli tarkoituksensa. Kaiken viime keväisen schaiban keskellä opimme Miehen kanssa tuntemaan toisemme taas uudella tavalla. Vauvantekohomma oli ensimmäinen yhteinen suuri vastoinkäymisemme, ja onnistuimme kohtaamaan sen yhdessä, sen sijaan että se olisi vienyt meitä kauemmaksi toisistamme. En väitä, että olen parempi ihminen tai tuleva vanhempi tämän takia, mutta uskon että tämän jälkeen pystymme paremmin vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin, joita aivan väistämättä elämä vielä heittää eteen.

Tämän postauksen myötä avaan blogin kaikille luettavaksi. Kun aloitin blogin raskauden alussa, ajattelin että puolivälin jälkeen teen blogista avoimen. Keskenmenon pelko oli kuitenkin vielä suuri (juu, ja taikausko jylläsi), joten ajattelin että mitä vähemmän raskautta ajattelen tai esittelen, sitä varmemmin raskaus jatkuu. Sitten, kun saavutettiin se maaginen 154 vuorokauden raja, jonka jälkeen syntyvä lapsi, kuollutkin, katsottaisiin syntyneeksi ja olemassaolevaksi, ajattelin jälleen, että nyt olisi se hetki. Muttei ollutkaan, kun vieläkin pelotti...

Nyt kuitenkin se taitaa olla käsillä, sillä enää ei pelota (ihan koko aikaa), vaan olen päässyt siihen pisteeseen, että pystyn kuvittelemaan tulevaisuutta pienen Möyriäisen kanssa. Aiemmin pohdin, että mitä teen ensi kesänä kun tämä vauva kuoleekin. Aika kauan se kesti, mutta nyt uskallan luottaa.