3,5 kk

Aika rientää ihan hurjaa tahtia, yht'äkkiä sitä huomaakin kirjoittaneensa blogiin viimeksi aikapäiviä sitten, ja vauvakin osaa jo vaikka mitä. Tai mikä vauva tuokaan nyt enää on, iso mies :)

Nuoriherra ylikomentaja aka Möyriäinen aka Nisupulla (eli tissiläski) aka Pikkutoukka Paksulainen (rakkaalla lapsella on monta nimeä) on jo lähemmäs 7-kiloinen, joka osaa jutella vastavuoroisesti, hymyillä, nauraa, kääntyä ja hämmentävää kyllä, myös ryömiä pieniä matkoja. Pääasiassa liikehdintä tapahtuu vielä kellonviisarimaisesti oman pään ympäri, mutta myös eteenpäin on suunta.

Minä? No minä olen hikinen, laiska ja saamaton. Hormonit saa mut hikoilemaan kuin pieni sika, ja sen johdosta haisen vanhan kuntosalin miesten pukuhuoneelle deodoranteista sun muista huolimatta. Hehkeää? No, parempaa on tulossa, sillä sen lisäksi olen kerryttänyt painoa viisi kiloa SYNNYTYKSEN JÄLKEEN! Olen siis sitä sorttia, jonka keho pitää imetysaikana kynsin hampain kiinni kaikesta ravinnosta, eikä laihtumisesta ole toivoakaan. Ja ehkä osansa on myös tällä mättämisellä, sillä mulla on myös koko ajan nälkä. Ja aina jano. Siitä huolimatta, että olen pahanhajuinen ja tursuan hehkeästi yli kaikista vaatteistani, jaksaa mies kehua ja sanoa että olen kaunis. Mä tiedän kyllä, että se ehkä vähän huijaa (mainitsinko jo naaman kukkimisesta? Sitäkin on), mutta huijatkoon. Se tekee sen niin hyvin, että ei tarvita edes juuri mielikuvitusta, että voi uskoa <3 Ja lisäksi se osaa keksiä kohteliaisuuksia, joiden tiedän olevan tosia. Tänään mies kehui tissien raskausarpia (joita ei onneksi muualle tullutkaan!), ja ihasteli miten taitava olen, kun olen saanut 2,9-kiloisesta 7-kiloisen vain vajaassa neljässä kuukaudessa. Ja minä hyrisen tyytyväisyydestä, vaikka imetys ei nyt sanan varsinaisessa merkityksessä ole taitolaji. Tai maidon riittäminen nyt ainakaan.

Vaikka imetyksen alkutaival oli hankala ja vaati työtä, niin nyt jo helpottaa. On suunnattoman tyydyttävää huomata oman kroppansa toimivan ja maidon riittävän pienen tarpeisiin. Ahdistus kehon toimimattomuudesta yritysaikana ja keskenmenojan yhteydessä alkaa väistyä, ja ehkä kohta osaan jo luottaa siihen taas kuten ennen. Sitten, kun pääsisi takaisin siihen tilaan, että viitsii katsoa itseään peilistä, niin olis kiva, mutta eipä tuolla ole kiirettä :) Vaikka luottamus ei ole ihan kohdallaan, enkä ihan ole sopeutunut tähän runsaampaan olomuotoon, niin kunnioitusta kyllä riittää (mä puhun nyt itsestäni ja omasta kehostani jotenkin irrallisina asioina... Kyl me vielä kimpassa kuljetaan!). Tämä keho on kantanut, synnyttänyt ja ruokkinut lapsen. Se osaa. Ehkä osaan myös jollain tavalla olla armollisempi pienille (tai noin viiden kilon kokoisille) kauneusvirheille. Ei sillä, kyllä mä aion laihtua ennen paluuta koluun ja töihin, mutta nyt ensin imetetään ihan rauhassa :)

Sinne töiden ja opintojen pariin ei ole kiirettä tai sen kummempaa kaipuuta. Jokainen tyylillään, mutta mun on vaikea ymmärtää äitejä jotka kykenevät lähtemään töihin vauvan ollessa todella pieni. Tietty kaikilla se ei ole oma valinta, ja toisilla vaan ei pää kestä kotona nököttämistä. Mikäs siinä, jokainen tyylillään! Mutta mulla itselläni tekee pahaa olla edes tuntia erossa vauvasta, joten ihmetyttää miten toiset siihen pystyvät. Toki mä kaipaan seuraa ja tekemistä, mutta en vauvasta erossa olemista. Onneksi ei ole ongelma lähteä vauvan kanssa tapaamaan kavereita, ja on me vauvakinossakin käyty useampaan otteeseen! (Joka muuten on ihan loistava keksintö, leffassa on niin kiva käydä).

Tätä kirjoittaessani on mies laittanut pienen nukkumaan, ja mun on nyt pakko hiipparoida kurkistamaan miten söpö se on nukkuessaan :) Ennen mä luulin, että tuoreet vanhemmat käy katsomassa nukkuvia vauvojaan tarkastaakseen niiden hengityksen, mutta tosisasiassa se taitaa olla tekosyy! Nukkuva vauva on vaan niin soma, että sitä pitää käydä vähän väliä ihastelemassa :)