Poika :)

Poika syntyi torstai-iltana raskausviikolla 39+3. Palaan astialle synnytyskertomuksen merkeissä, jahka joskus saan pääni siihen kuntoon että kykenen muodostamaan useampia järkeviä lauseita. Peräkkäin.

Mutta että on se ihana!

39+0

Huh, miten voi tavallinen talviflunssa viedä ihmisestä mehut... Olen viimeiset pari päivää viettänyt jossain hämärän rajamailla, ainoana selkeänä ajatuksena se, ettei vauva nyt vaan rupeaisi syntymään. Nyt, kun alkaa taas tuntua siltä että saatan jäädä henkiin, alkaa myös toiveet käynnistymisestä olla pinnalla :) Sain myös vihdoin otettua taas masukuvaa, mutta tuntuu että aina on vähän eri kuvakulma, asento tai valaistus, jolloin kuvia on vaikea verrata keskenään. Ainakin tuota mahan laskeutumista on mielestäni ollut vaikea itse kuvata, kun herkästi tulee otettua kuvaa yläviistosta, jolloin se näyttää ihan erilaiselta kuin suoraan tai alaviistosta otettuna. No, joka tapauksessa, tässä tuorein otos liitettynä aiempien sivuprofiilikuvien rimpsuun. Kuvat siis 36+, 37+ ja 39+

No tässä viimeisimmässä kuvassa nyt ainakin nojaan jotenkin oudosti taaksepäin : D Hurjaa, miten masu kuitenkin näyttää jatkuvasti kasvavan, vaikka omasta mielestäni se on ollut tämän kokoinen jo monta viikkoa. Kovin suuuuuurensuuri se ei ole, sf-mitta on nyt n. 32 cm. Alle keskikäyrän hiukan, ja neuvolakortissa selvästi näkyy oman käyrän taittuminen alaspäin. Laskeutumista siis on mittanauhankin perusteella tapahtunut :)  Mahan ympärysmitta oli n. 73 cm ennen raskautta, nyt se on 105 cm. Yhtään selkeää raskausarpea ei ole vielä näkyvissä, mutta kyllähän tuo vatsanahka aika kovilla on. Rasvailen masua Bodyshopin vadelmavartalovoilla. Ja mustikka- ja mansikkasellaisilla myös. (Nimimerkillä tykkään tuoksua marjakiisseliltä :))

Oireita, joiden perusteella elättelen toiveita synnytyksen olevan ihan nurkan takana:

- säännölliset harjoitussupistukset, pari tuntia aina kerrallaan (joskus pidempiä jaksoja)

- lisääntyneet "kivuliaat" supistukset. Lainausmerkeissä, koska kipu vastaa mielestäni tavallisia kuukautiskipuja joihin olen tottunut. Jos kipu olisi jatkuvaa, niin ottaisin lääkettä, mutta kun se kestää 20-40 sekuntia kerrallaan ja näitä tulee harvakseltaan, niin en viitsi vaivautua... On se siis kipua, mutta niin lievää että hävettäisi sanoa sitä ihan tosissaan kivuksi :)

- vatsa tuntuu olevan menossa sekaisin. Outoa kurahtelua ja epämiellyttäviä "vatsassa kiertää" -tuntemuksia. Toistaiseksi vatsa on kuitenkin toiminut normaalisti, mutta nämä alkoikin vasta eilen illalla.

- silloin aiemmin bongaamani limatulppan osa (?), samankaltaista paksumpaa limaa on aina silloin tällöin tullut isompina satseina. Verta ei seassa ole, mutta olen käsittänyt ettei se ihan välttämättömyys olekaan. 

- tissejä on ruvennut aristamaan samankaltaisesti kuin alkuraskaudessa (ja PMS-oireena), maidoneritys on lisääntynyt (yöllä heräsin paita märkänä, ja ihmettelin hetken, miten voi hikoilla vain tissien kohdalta...)

Ja vaikka synnytys nyt ei omin avuin käynnistyisikään, niin joka tapauksessa vauva on n. kolmen viikon päästä jo sylissä (olettaen että kaikki menee hyvin). Siis ihan oikeasti, vauva voi tulla ihan milloin tahansa seuraavan kolmen viikon aikana :) Ihanaa! Suhtautumiseni synnytykseenkin on seestynyt, voisikohan tämäkin olla hormonien aiheuttamaa ja näinollen ennakoida synnytystä? Miksei :) 

Sairaalakassi on pakkaamatta, mutta tiedän suunnilleen mitä sinne sitten lähdön hetkellä laitetaan. Suurin osa tarvikkeista onkin sellaisia, joita vielä päivittäin käytän, kuten hygieniatuotteet ja kaunistautumisvälineet. Vauvan kaukalo, lämpöpussi ja kotiintulovaatteet on työhuoneen nurkassa odottamassa. Mies saa nämä hakea sitten kun kotiinpääsy on ajankohtaista, ei sinne synnytyssaliin niitä vielä tarvita :) Kantoliina, ruskovillan silkkimyssy ja ensivillasukat on otettu esille odottamaan lähtöä. Kestovaipoissa päädyttiin aloittamaan vasta kotona, vaikka vähän kyllä karvastelee... Pesumahdollisuudet on kuitenkin aika vähäiset sairaalassa, enkä tiedä haluanko laittaa miehen juoksemaan kotona pyykillä, jos satumme perhehuoneen saamaan. Siispä päätimme aloittaa kestoilun vasta kotona. Että eiköhän näillä suunnitelmilla pärjäile :) Ja anopilta sain lainaan muutaman kaurapussin, sairaalassa ei kuulemma välttämättä ole niitä riittävästi kaikille, joten suosittelivat ottamaan mahdollisuuksien mukaan omat. Ja kyllähän ne ihan käteviä on jo kotona (jos vain ne kivuliaat supistukset jossain vaiheessa säännöllistyisivät!)

Tule jo vauva, me ollaan ihan valmiita! :)

38+4 ja märinöitä menneestä

Eilen tuli tasan vuosi siitä, kun sain kuulla ettei masussa kasva kukaan. Viikkoja oli jotain seitsemän ja kahdeksan väliltä. Menin tuhruvuodon takia tk-lääkärille, joka sai keploteltua minut ehkäisyneuvolan puolelle ultrattavaksi, "vaikkei siellä yleensä ole tapana ultrailla näitä tapauksia". Jännitin, mutta positiivisesti. Ajattelin, että kohta saan nähdä sykkeen ja pienen katkarapusen möllöttämässä kohdussa. Ultraajakin oli ihan positiivisilla fiiliksillä, sanoi, että kurkataanpa kuka täällä säikyttelee. Anturi paikoilleen, ja ultraruudulle ilmestyi musta nesterakkula. Tyhjä. Reilun sentin kokoinen, mutta totaalisen tyhjä. Eipä tarvinut lääkärin kertoa, mistä on kyse. Pahoitteli ja kirjoitti lähetteen naistentaudeille. Jos kävisin nyt heti hcg-mittauksessa, sen vastaus ehtisi hyvin huomisaamuksi, jolloin naistentautien lääkäreillä olisi enemmän tietoa tilanteesta. Siispä raahustin labraan, eikä itku tullut vieläkään. Lähetin miehelle tekstiviestin, että lähtee tulemaan kotiin samantien, ja vie sen turvakaukalon samalla pois. Ihan sama minne. Mies oli juuri sinä päivänä käynyt ruokatauolla ostamassa tutulta turvakaukalon (ajateltiin, että voihan sen jo tässä vaiheessa ostaa, kun halvalla saa). Ultrasta tietävä kaveri soitti, mutten vastannut. Lähetin tekstiviestin hänellekin: "ei meille tule vauvaa".

Labrassa sai istua odottamassa kauan, iltapäivästä jonossa odotti kymmeniä ihmisiä. Soitin miehelle, ja kerroin missä olen, jotta osaisi tulla odottelemaan kanssani. Itku tuli ensimmäisen kerran siinä, kun mies vastasi puhelimeen itkien. Istui bussissa turhan turvakaukalon kanssa ja itki. Se tuntui omalta syyltä. Minä halusin alunperin vauvaa, minä suostuttelin miehen yrittämään, minä en osannutkaan tehdä meidän soluista elävää vauvaa. Labrassa käynnin jälkeen matkasimme hiljaa kotiin. Eipä sinä iltana paljoa puhuttu, itkettiin vain.

Naistentautien poliklinikalle kipitettiin heti aamusta silmät punaisina. Oltiin ensimmäiset paikalla, joten ilmottautuminen kävi rivakasti. Muutamien tuntien odottelun jälkeen lääkärille, housut pois ja pöydälle. Ultrassa näkyi sama kuin edellisenäkin päivänä. Hcg-arvo kuitenkin oli normaali (?), ja lääkäri arveli nähneensä pienen ruskuaispussin. Kyseli, että olisiko mitenkään mahdollista että olisinkin vasta viikolla 4+. No ei tietenkään ollut, ovulaatio oli varmistettu testaamalla, ja plussakin tullut jo aikoja sitten. Ei kuitenkaan halunnut antaa tyhjennyslääkkeitä, vaan ottaa kontrolliin seuraavalla viikolla. Hcg-mittauksissa saisin käydä joka toinen päivä. Yhteyttä piti ottaa, jos vuoto muuttuisi radikaalisti mihinkään suuntaan.

Ystävänpäivänä alkoi kirkas, verinen vuoto. Helvetin hyvää ystävänpäivää vaan kaikille. En vastannut puhelimeen, en lähetellyt tekstareita, enkä varsinkaan mennyt facebookiin. Podin huonoa omatuntoa siitä, etten jaksanut pitää yhteyttä ystäviini edes ystävänpäivänä. Vuotoa kesti muutaman tunnin, polilta olivat sitä mieltä ettei muuteta suunnitelmaa, vaan pidetään varattu aika.

Viikko ensimmäisestä käynnistä naistentautien poliklinikalla olin taas siellä, tällä kertaa ajanvarauspotilaana. Odottaa piti silti se muutama tunti, joku muu oli kiireellisempi tapaus kuin minä. Lääkärille, housut pois ja pöydälle. Tuttu kuvio. Nesterakkula oli kasvanut hiukan, ja sen sisällä oli edelleen jokin. Se jokin ei ollut kasvanut. Tuulimunadiagnoosi kellahti hiukan näyttämään keskeytynyttä keskenmenoa, mutta toisaalta hcg-arvot olivat nousseet, mitä ei välttämättä keskeytyneessä keskenmenossa tapahtuisi. Lääkäri arpoi, ja arpoi vielä toisenkin lääkärin kanssa. Diagnoosiksi laitettiin lopulta tuulimuna. Lääkäri vaikutti suosivan kaavintaa, mutta itse halusin lääkkeet mukaan kotiin. Olin sopinut töitä viikonlopulle, enkä kehdannut perua niitä. Podin huonoa omatuntoa siitä, että edes ajattelin jääväni sairaslomalle keikkaluontoisesta työstä. Suunnittelin ottavani tyhjennyslääkkeet sunnuntaina työvuoron jälkeen ja meneväni maanantaiaamuna reippaasti takaisin opintojen pariin. Lääkäri suostui suunnitelmaan, antoi kätilölle ohjeet lääkkeistä ja toivotti onnea matkaan. Onnen toivottaminen tuntui vähän kornilta. Kätilön puhuessa lääkkeidenotosta ja tyhjennyksestä en voinut olla nauramatta. Yritin sopertaa, että kyllä mä oikeasti olen surullinen, tää vaan tulee jostain. Kätilö vaikutti ymmärtävän.

Lauantain jaksoin töissä kohtalaisesti, mutta mielessä pyöri koko ajan se, että sisälläni on jokin pieni, joka ei ole elossa. En jaksanut keskittyä, enkä tehnyt töitäni kovin hyvin, empatiaa ei vain riittänyt potilaille asti. Ilmoitin vastaavalle hoitajalle, etten tule seuraavana päivänä töihin, koska lähisukulainen sairastunut vakavasti, pakkotilanne. Sympatiaa ei herunut, eikä kuulemma palkkaakaan tulisi kuin tästä yhdestä päivästä. Eipä paljoa hetkauttannut. Lauantain työvuoron jälkeen olin lupautunut lapsenvahdiksi yön yli sukulaislapselle, ja hoidin vielä senkin (olisin potenut todella huonoa omatuntoa, jos olisin sen perunut). Kotiin könysin sunnuntaiaamuna kahdeksalta. Tyhjennyslääkkeet olivat odottamassa keittiön pöydällä siistissä pienessä pussukassaan. Mies keitti kahvia, sanoi ettei nukkunut juurikaan viime yönä. Kaapit oli täytetty lohtuherkuilla, Makuunista vuokrattu kasa hömppäelokuvia. Verhot kiinni, puhelimet äänettömälle, kaapista ne mukavimmat verkkarit päälle ja lääkkeet paikoilleen. Se oli helmikuun 21. päivä, joka on tämän nykyisen raskauden laskettu aika.

Että ei mulla muuta. Tuntuu oudolta, että siitä olisi vain vuosi. Jo vuosi, vasta vuosi.

38+2

Unohdin ottaa masukuvan tänään, muistin asian vasta illalla kun oli jo liian pimeää kuvata. Huomenna sitten. Huomenna on neuvolakin, luulisin painon nousseen nesteen muodossa vähintäänkin. Turvotuksia on tullut aika paljon, mutta sormukset on edelleen sormessa. Parhaiten turvotukset huomaa siitä, että ihoon jää painaumia todella (siis todella) helposti. Painaumatkin voisi olla kuvan arvoisia, esimerkiksi neulotusta tilkkupeitosta jää aika vinkeä silmukkakuosi takapuoleen ja reisiin, kun siihen kääriytyneenä köllöttelee hetken sohvalla :) 

Eilen supisteli koko päivän säännöllisesti kymmenen minuutin välein. Aamuyhdeksästä iltaan asti, jatkuvasti. Ikävä kyllä supistukset oli täysin, totaalisen ja ehdottoman kivuttomia. Pyh. Tänään supistuksia ei ollut yhtä tiheästi, mutta niissä on ollut enemmän ytyä ja lieviä kuukautiskiputyyppisiä tuntemuksiakin on ollut. Lisäksi epäilen bonganneeni limatulppaa (?), kun alapäästä ilmestyi vessakäynnin yhteydessä räkää :D Venyvää, vaaleankellertävää, paksua hyytelöä. Edellisestä pupustelukerrasta on kuitenkin jo muutama päivä, joten en jaksa uskoa että se sen jämiä enää olisi. Mitä lie, kotona kuitenkin nökötän edelleen :) Ja sitten tein sen, mitä ei pitäisi kamalasti tehdä... En malttanut olla kokeilematta, että mikä meno siellä kohdunsuulla on. Eihän se infektioriski siinä suuri ole, kun vedet ei ole menneet, muttamutta... Ei se ehkä suositeltavaa kuitenkaan ole :D Korkeallahan se napukka möllöttää, mutta oli oikein pehmeä ja aika lyhyt. En ole loppuraskauden aikana napukkaa koetellut, joten vertailukohtaa ei sinällään ole ja asennosta johtuen en kunnolla mittaa saanut otettua... Mutta onhan se lyhentynyt kyllä :) Jeejee, jotain tapahtuu! Toivon, että synnytys olisi ajankohtainen vielä tämän viikon aikana. Miehen veikkaus on ystävänpäivä, eli ensi maanantai. Saas nähä!

37+2 ja lähes vertailukelpoisia masukuvia

Tässä näitä nyt vähänniinku olis enemmänkin. Tämä ensimmäinen kuva on siitä vuoden takaisesta raskaudesta (2. plussa ikinä, tuulimuna, tyhjennetty rv  9+). Koska 4+0 ei tietenkään mitään ole vielä näkyvissä, niin ajattelin sen laittaa vertailukuvaksi tähän :) Painoa oli tuolloin n. 65 kiloa, ja tämän raskauden lähtöpaino oli 68 kiloa, eli hitusen tuhdimmassa kunnossa, mutta ei se nyt niin paljoa näkynyt etteikö tämä menisi vertailuna ;) Huih, olin ihan unohtanut, miltä näytän normaalitilassa. Muistin olleeni paljon lihavampi :D

Ja tässä sitten vierekkäin laitettuna viikon takainen ja tänään otettu kuva. Tokihan noita on vähän huono verrata keskenään, kun on vähän eri kuvakulmaa, ja tässä viimeisimmässä näyttää varjokin häiritsevän vähän... Mutta oisko se vähän laskeutunu, oisko? 

Välillä on ollut tuntemuksia, jotka voisin laittaa laskeutumisen piikkiin. Sen lisäksi, että kohdunsuuta vihloo kuin viimeistä päivää vauvan mönkiessä ja työntäessä päällään, niin välillä on myös tuntunut ihan selkeästi, kuin vauva valuisi alaspäin. Siis ihan oikeasti, tuntuu kuin se menisi pienen matkan alaspäin, ja sitä sitten tietysti säpsähdän, kun tuntuu että joko vauva tippuu tai lasken alleni siihen paikaan.. :) Vauva myös kaltoinkohtelee virtsarakkoa aktiivisesti, ja silloin tuntuu kipeitä vihlaisuja siellä suunnalla. Vaan jokainen synnytykseen viittaava merkki otetaan ilolla vastaan, enkä mukise yhtään.

Muutamaan kertaan olen saanut säikähtääkin, kun pieni nukkuu nykyään aika pitkiäkin jaksoja jolloin en saa häntä kunnolla reagoimaan mihinkään tökkimiseen tai mehujen juomiseen, joten nyt en edes toivo liikkeiden vähenemistä tai pehmenemistä. Tuntukoot ikävältä, pääasia että saan masusta viestiä, että kaikki on hyvin. Näiden säikäytysten takia olen käynyt muutamaan kertaan päivystyksessä tarkistuttamassa asian, jossa kaikki on kuitenkin aina todella hyvin. Käyrällä ja ultrassa liikkeitä näkyy, joten se taitaa olla yksi heikkohermo akka ja etuseinämäistukka, jotka näitä säikäytyksiä aiheuttavat, eikä niinkään vauva... :) Viime kerralla lääkäri sanoi, että on todella hyvät sydänäänet, ultrassa sydän ja napavirtaukset huippuluokkaa, että ihmettelisi kyllä jos tässä nyt jotain komplikaatioita tulisi. Mitäänhän ei kukaan voi luvata, mutta kyllä se rauhoittaa. Vähän.

Äitiyskorttiin päivystyksen lääkäri oli viime viikolla kirjoittanut liikkeiden kohdalle "vilkas sikiö" <3