Eilen tuli tasan vuosi siitä, kun sain kuulla ettei masussa kasva kukaan. Viikkoja oli jotain seitsemän ja kahdeksan väliltä. Menin tuhruvuodon takia tk-lääkärille, joka sai keploteltua minut ehkäisyneuvolan puolelle ultrattavaksi, "vaikkei siellä yleensä ole tapana ultrailla näitä tapauksia". Jännitin, mutta positiivisesti. Ajattelin, että kohta saan nähdä sykkeen ja pienen katkarapusen möllöttämässä kohdussa. Ultraajakin oli ihan positiivisilla fiiliksillä, sanoi, että kurkataanpa kuka täällä säikyttelee. Anturi paikoilleen, ja ultraruudulle ilmestyi musta nesterakkula. Tyhjä. Reilun sentin kokoinen, mutta totaalisen tyhjä. Eipä tarvinut lääkärin kertoa, mistä on kyse. Pahoitteli ja kirjoitti lähetteen naistentaudeille. Jos kävisin nyt heti hcg-mittauksessa, sen vastaus ehtisi hyvin huomisaamuksi, jolloin naistentautien lääkäreillä olisi enemmän tietoa tilanteesta. Siispä raahustin labraan, eikä itku tullut vieläkään. Lähetin miehelle tekstiviestin, että lähtee tulemaan kotiin samantien, ja vie sen turvakaukalon samalla pois. Ihan sama minne. Mies oli juuri sinä päivänä käynyt ruokatauolla ostamassa tutulta turvakaukalon (ajateltiin, että voihan sen jo tässä vaiheessa ostaa, kun halvalla saa). Ultrasta tietävä kaveri soitti, mutten vastannut. Lähetin tekstiviestin hänellekin: "ei meille tule vauvaa".
Labrassa sai istua odottamassa kauan, iltapäivästä jonossa odotti kymmeniä ihmisiä. Soitin miehelle, ja kerroin missä olen, jotta osaisi tulla odottelemaan kanssani. Itku tuli ensimmäisen kerran siinä, kun mies vastasi puhelimeen itkien. Istui bussissa turhan turvakaukalon kanssa ja itki. Se tuntui omalta syyltä. Minä halusin alunperin vauvaa, minä suostuttelin miehen yrittämään, minä en osannutkaan tehdä meidän soluista elävää vauvaa. Labrassa käynnin jälkeen matkasimme hiljaa kotiin. Eipä sinä iltana paljoa puhuttu, itkettiin vain.
Naistentautien poliklinikalle kipitettiin heti aamusta silmät punaisina. Oltiin ensimmäiset paikalla, joten ilmottautuminen kävi rivakasti. Muutamien tuntien odottelun jälkeen lääkärille, housut pois ja pöydälle. Ultrassa näkyi sama kuin edellisenäkin päivänä. Hcg-arvo kuitenkin oli normaali (?), ja lääkäri arveli nähneensä pienen ruskuaispussin. Kyseli, että olisiko mitenkään mahdollista että olisinkin vasta viikolla 4+. No ei tietenkään ollut, ovulaatio oli varmistettu testaamalla, ja plussakin tullut jo aikoja sitten. Ei kuitenkaan halunnut antaa tyhjennyslääkkeitä, vaan ottaa kontrolliin seuraavalla viikolla. Hcg-mittauksissa saisin käydä joka toinen päivä. Yhteyttä piti ottaa, jos vuoto muuttuisi radikaalisti mihinkään suuntaan.
Ystävänpäivänä alkoi kirkas, verinen vuoto. Helvetin hyvää ystävänpäivää vaan kaikille. En vastannut puhelimeen, en lähetellyt tekstareita, enkä varsinkaan mennyt facebookiin. Podin huonoa omatuntoa siitä, etten jaksanut pitää yhteyttä ystäviini edes ystävänpäivänä. Vuotoa kesti muutaman tunnin, polilta olivat sitä mieltä ettei muuteta suunnitelmaa, vaan pidetään varattu aika.
Viikko ensimmäisestä käynnistä naistentautien poliklinikalla olin taas siellä, tällä kertaa ajanvarauspotilaana. Odottaa piti silti se muutama tunti, joku muu oli kiireellisempi tapaus kuin minä. Lääkärille, housut pois ja pöydälle. Tuttu kuvio. Nesterakkula oli kasvanut hiukan, ja sen sisällä oli edelleen jokin. Se jokin ei ollut kasvanut. Tuulimunadiagnoosi kellahti hiukan näyttämään keskeytynyttä keskenmenoa, mutta toisaalta hcg-arvot olivat nousseet, mitä ei välttämättä keskeytyneessä keskenmenossa tapahtuisi. Lääkäri arpoi, ja arpoi vielä toisenkin lääkärin kanssa. Diagnoosiksi laitettiin lopulta tuulimuna. Lääkäri vaikutti suosivan kaavintaa, mutta itse halusin lääkkeet mukaan kotiin. Olin sopinut töitä viikonlopulle, enkä kehdannut perua niitä. Podin huonoa omatuntoa siitä, että edes ajattelin jääväni sairaslomalle keikkaluontoisesta työstä. Suunnittelin ottavani tyhjennyslääkkeet sunnuntaina työvuoron jälkeen ja meneväni maanantaiaamuna reippaasti takaisin opintojen pariin. Lääkäri suostui suunnitelmaan, antoi kätilölle ohjeet lääkkeistä ja toivotti onnea matkaan. Onnen toivottaminen tuntui vähän kornilta. Kätilön puhuessa lääkkeidenotosta ja tyhjennyksestä en voinut olla nauramatta. Yritin sopertaa, että kyllä mä oikeasti olen surullinen, tää vaan tulee jostain. Kätilö vaikutti ymmärtävän.
Lauantain jaksoin töissä kohtalaisesti, mutta mielessä pyöri koko ajan se, että sisälläni on jokin pieni, joka ei ole elossa. En jaksanut keskittyä, enkä tehnyt töitäni kovin hyvin, empatiaa ei vain riittänyt potilaille asti. Ilmoitin vastaavalle hoitajalle, etten tule seuraavana päivänä töihin, koska lähisukulainen sairastunut vakavasti, pakkotilanne. Sympatiaa ei herunut, eikä kuulemma palkkaakaan tulisi kuin tästä yhdestä päivästä. Eipä paljoa hetkauttannut. Lauantain työvuoron jälkeen olin lupautunut lapsenvahdiksi yön yli sukulaislapselle, ja hoidin vielä senkin (olisin potenut todella huonoa omatuntoa, jos olisin sen perunut). Kotiin könysin sunnuntaiaamuna kahdeksalta. Tyhjennyslääkkeet olivat odottamassa keittiön pöydällä siistissä pienessä pussukassaan. Mies keitti kahvia, sanoi ettei nukkunut juurikaan viime yönä. Kaapit oli täytetty lohtuherkuilla, Makuunista vuokrattu kasa hömppäelokuvia. Verhot kiinni, puhelimet äänettömälle, kaapista ne mukavimmat verkkarit päälle ja lääkkeet paikoilleen. Se oli helmikuun 21. päivä, joka on tämän nykyisen raskauden laskettu aika.
Että ei mulla muuta. Tuntuu oudolta, että siitä olisi vain vuosi. Jo vuosi, vasta vuosi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti