23+4 ja kauhupikkarit

Kauhupikkarit. Ne pinkit pöksyt, joissa ei näy mitään erityistä, kun aamulla puolihämärässä katsoo (tarkastan joka aamu pikkarit, että muistan jos niissä jokin tahra on. Etten turhia säikähdä). Kuitenkin, näissä pikkareissa on erityisominaisuus, joka saa sydämen syrjälleen jokaikinen kerta niitä käyttäessäni. Nimittäin valkovuodon päätyessä pikkareihin, haarakiilaan ilmestyy kirkkaan veren värisiä tahroja. Ilmeisesti jotain vanhoja ohivuotoja, jotka näkyvät vain hiukan kosteissa pikkareissa. Joka kerta sydän jättää yhden lyönnin välistä ja hetken aikaa tuntuu ettei saa henkeä. Ja sitten muistan, onneksi yleensä aika pian .

Aikuinen nainen, ja pelkää pientä veritippaa! Ja nyt vielä enemmän kuin koskaan ennen.

22+0!

Tässä sitä nyt ollaan. Keskenmeno ei voi enää tapahtua ja teoriassa nyt syntyvällä lapsella on mahdollisuus jäädä eloon (en kyllä tiedä yhtäkään näillä viikoilla syntynyttä joka elossa olisi, mutta 23+ syntyneitä tiedän kaksikin). Aamun ensimmäisten liikkeiden tuntuessa tirautin kyyneleen jos toisenkin juhlapäivän kunniaksi. Puolentoista viikon päästä neuvolassa saan vihdoinkin raskaustodistuksen ja sen myötä äitiysavustuspaperit lähetettyä. Äityspakkaus saapuu hyvällä tuurilla jo marraskuun aikana. Ihan oikeasti, äitiyspakkaus. Meille, meidän kotiin! Jaksan kerta toisensa jälkeen hämmästellä sitä, miten meillä voi kotona olla vaunut ja pieniä vaatteitakin jo jokunen... Vauvan syntymä tuntuu edelleen aika kaukaiselta asialta, enkä vielä ole sisäistänyt sitä että hyvin suurella todennäköisyydellä tämä lapsi tulee syntymään elävänä ja lähes yhtä suurella todennäköisyydellä me saadaan tuoda hänet kotiinkin. Aiempien raskauksien mentyä kerta toisensa jäkeen kesken, opettelin asennoitumaan raskauteen sillä mentaliteetillä että kohta se on ohi eikä raskaudesta ole "seuraamuksia". Nyt näyttää vakavasti siltä, että joudun tosissaan ajattelemaan asiat uusiksi. Ja hyvä niin :)

Ainiin, viime viikon aikana tunsin ensimmäistä kertaa malttamattomuutta, tyyliin olisi jo helmikuu ja saataispa me jo tuoda vauva kotiin. Tähän asti olen kieltäytynyt ajattelemasta sinne asti, tai ajatellut että kyllä tämä raskaus on onnettomasti ohi jo ennen kuin sinne asti päästään. Mutta nyt rupeaa jo innostamaan. Pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan :)

21+4

Mä unohdin Kakkosen lasketun ajan. Mä ihan vaan unohdin. Kun asian sitten pari päivää myöhässä muistin, iski ihan hirveä morkkis: niinkö nopeasti mä unohdan aiemmat raskaudet tämän uuden tieltä?

Viime helmikuussa en uskonut, että se koskaan unohtuisi. Lokakuun 7. oli merkitty jo kirjoihin ja kansiin, ja oli se tiedossa jo neuvolan tädilläkin. Omasta kalenterista se oli ympyröity ja koristeltu kukkasin ja sydämin. Joka viikolle lokakuun seitsemänteen asti olin kirjannut, millä raskausviikolla olisin. Ja muutamaa viikkoa myöhemmin vetelin niitä yli mustalla tussilla, olin nimittäin uhkarohkeuksissani laittanut viikot kuulakärkikynällä (virhe, jota en toistanut).

Ja niin se vaan kuitenkin unohtui. Mennä hujahti. Hitto, että musta tuntuu tyhmältä! Miten mä voin unohtaa? Onneksi enää ei ole mitään unohdettavaa, seuraavista kahdesta raskaudesta en edes tiedä laskettua aikaa. Sen vielä kuitenkin muistan, että tämän vauvan laskettu aika on täsmälleen samana päivänä, jolloin Kakkosraskaus keskeytyi lopullisesti. Hyrr, vieläkin menee kylmät väreet ajatellessa sitä pientä istukkaa ja sikiöpussia ja sitä kamalaa tunnetta kun ne olivat siinä edessä. Hyi, hyi, hyi.

Jos (ja ehkä nyt myös KUN) raskaus kestää maanantaihin asti, pääsen erään välietapin ohi. 22. raskausviikon täyttymisen jälkeen ei voi enää saada keskenmenoa. Maanantain jälkeen syntyvä lapsi lasketaan olemassaolevaksi, synnytys synnytykseksi ja minut äidiksi. Toki moni asia voi vielä mennä pieleen, mutta kesken tämä raskaus ei enää virallisten määritelmien mukaan voi mennä. Pieni juhlan aihe sekin :)

20+6

Ai että kun ärsyttää! Ärsyttää, ketuttaa ja risoo! Siis ihan oikeasti, olen äidiltäni moneen kertaan kysynyt, että onko meidän suvussa keskenmenoja/lapsettomuutta/ennenaikaisia synnytyksiä/sikiökuolemia tai muuta, joka voisi potentiaalisesti uhata omaa raskauttani. Kyselin näitä jo silloin, kun meidän keskenmenojen syitä setvittiin, ihan josko olisi jokin geneettinen tekijä taustalla. Koskaan mitään ei ollut, kaikilla mennyt kaikki hyvin. Paitsi nyt kun tässä rupesi eräänä päivänä pohtimaan ja nyt kun tuli puheeksi, niin olihan sillä isoäidillä silloin tosi monta keskenmenoa ja yksi ennenaikainen synnytys jossa lapsi eli vain kaksi päivää. Kun sillä lapsella oli jokin periytyvä sydänvika, jonka kanssa ei voinut elää (PERIYTYVÄ! Kiitos vaan informaatiosta!). Että ainiin, olihan niitä. Olisin niin kovin kovasti halunnut kuulla näitä asioita silloin, kun kävin itse keskenmenoja läpi. Olisin halunnut kuulla, että joku muukin on kokenut saman.

Myönnettäköön, ettei kukaan oman puoleni suvusta vieläkään tiedä keskenmenoista, joten en voinutkaan odottaa lohduttavia sanoja. Mutta ihan mielelläni olisin silloin saanut vastauksen kysymykseeni. Räyh.

Kevyen purkamisen jälkeen olo on jo parempi :) Oikeastaan aioin tulla kertomaan, että meille on hankittu vaunut. Briot, Kauniit, kevyet, vihreät Briot. Meidän kotona on lastenvaunut! Uskomatonta...

20+0 ja puolivälimuistelo :)

Se on puoliväli se. Puoliväli! Tämä kierto, josta pysyvä plussa tuli, alkoi toukokuun alkupuolella niinä lämpiminä päivinä. Itseasiassa muutama päivä ennen kierron alkua olin saanut plussan raskaustestiin, ja soittelin itku kurkussa omalle tk-lääkärilleni joka oli Lugesteronit luvannut heti seuraavaan raskauteen. En saanut. Vuoto alkoi muutamaa päivää myöhemmin, ja raskaus jäi kemialliseksi. Eihän siihen olisi ne Luget auttaneet kuitenkaan. Suivaantuneena varasin ajan yksityiselle lapsettomuuslääkärille, ja sainkin ajan vielä toukokuulle. Ensikäyntiin mennessä ovis ei ollut vielä tapahtunut, joten tutkimukset aloitettiin siitä samaisesta kierrosta, koska alkukierrossa ei varsinaisesti ole ongelmaa ollut. Kysyin lääkäriltä vielä erikseen, että jätetäänkö yrittäminen nyt tässä kierrossa väliin kokonaan, ja ihan yllätyin kun hän vastasi ettei kannata. Koska tämä voi olla juuri SE kierto.

Ovista metsästettiin tikuilla, ultralla ja verikokeilla, jotka kaikki varmistivat sen tapahtuneeksi toukokuun viimeisenä - kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Alkuun johtorakkula näytti kypsyvän vasemmassa munasarjassa, mutta hiukan ennen ovista oikealla kasvanut kiritti, ja päätyi olemaan suurin ja vahvin, puhkeamaan ensimmäisenä. Ovisplussan sain tikkuun työpaikan vessassa perehdytyspäivänä. Toukokuun viimeinen oli maanantai, ja aloitin kesätyöpaikassa. Pääsin vessaan ensimmäisen kerran vasta iltapäivästä, jolloin rakkoaika oli jo reilusti kahdeksan tuntia. Pelotti, ettei plussa olekaan aito, vaan konsentroituneen virtsan aikaansaama virhe. Ei ollut, ja seuraavanakin päivänä sain yhtä vahvan plussan.

Piinapäivinä en oikeastaan piinannut, koska odotukset eivät olleet kovin positiivisia. Enemmän odotin jo tulevia kiertoja, joista saataisiin lääkityksen avulla oikeita plussia. Pysyviä, oikeita, vahvoja plussia. Testipäivä olisi oikeastaan ollut kesäkuun 14., mutta olin varma plussasta jo aiemmin. Ihan vaan varma. Ensimmäisen plussatestin tein torstaina, kesäkuun kymmenentenä. Samana iltana lähdettiin mökille yöksi, ja otin mukaan koko kertakäyttösidevarastoni, ihan vaan siltä varalta, että plussa muuttuu kemialliseksi. Ei muuttunut, ja olokin tasoittui. Saatu haamu tuntui epätodelliselta, ja odotin että (normaalien käytäntöjen mukaisesti) toistaisin testin lauantaina, saisin negan ja vuoto alkaisi maanantaina. Lähdimme ajamaan mökiltä perjantai yötä vasten kotiin. Vaikka pääsin kotona nukkumaan vasta kolmen aikaan, olin jo seitsemältä tikkupissalla. Plussa oli vaalean selkeä, ja nosti kauheat pelot pintaan. Ei lauantaiaamuna onnesta pöhnäisiä halauksia, ei kutkuttavaa jännitystä siitä että esikoisen odotus on vihdoin alkanut. Istuin vessassa yksin, ja meinasin purskahtaa itkuun ihan silkasta pelosta. Mietin, että mikä menisi vikaan tällä kertaa. Jos ei kemiallinen, niin olisiko tämäkin tuulimuna? Vai kohdunulkoinen. Rypäleraskaus, vai joutuisinko kokemaan keskiraskauden keskenmenon.

Raskaus eteni hitaasti, kunnes kesäkuun 22. päivänä vessassakäydessä pikkareissa olikin verta. Ihan vähän, mutta liikaa joka tapauksessa. Ajattelin odottaa, sillä näin varhaisessa vaiheessa millekään ei voi tehdä mitään kuitenkaan. Seuraavana päivänä mukaan liittyi kivut, ja vuoto jatkui, joten soitin lääkärille. Ajan sain seuraavalle aamulle. Lääkäri kyseli, tunnusteli ja ultrasi. Ultrassa ei näkynyt mitään, vaikka viikkojen mukaan edes jokin pieni olisi pitänyt näkyä. Tuomiona oli epäily kohdunulkoisesta ja lähete Naistenklinikalle maanantaina jos kivut jatkuvat. Luonnollisestikin kivut jatkuivat, ja maanantaiaamuna suunta oli suunnitellun Tallinan-reissun sijaan Meilahteen. Vaikka olinkin lähetteellä, jouduin silti odottamaan muutaman tunnin, kunnes pääsin lääkärille. Taas kyseltiin, tunnusteltiin ja ultrattiin. Ultrassa näkyi täysin viikkoja vastaava pienen pieni otus, jolla oli juuri ja juuri havaittavissa oleva syke. Viikkoja oli 6+0.

Nyt, kun viikkoja on 20+0, pelkään yhä edelleen kuollakseni vauvan menettämistä. Nyt jopa enemmän kuin aluksi, koska olen ihan eri tavalla kiintynyt pieneen. Hän on oma itsensä, pieni lapsi, eikä sikiö. Toisaalta ajatus lapsen menettämiseltä ei tunnu nyt samalta kuin aiemmin. Nyt, jos emme saisikaan häntä pitää, olisi sentään oikeus suruun. Ei tarvitsisi valita kenelle kertoa, koska kaikki joilla on merkitystä tietävät. Surun kieltäminen on ollut toistuvissa keskenmenoissa yksi vaikeimmista asioista sietää. Nyt, jos emme saisikaan pitää pientä, emme joutuisi kuulemaan "vieläkö sä olet surullinen siitä? Kannattaisko yrittää päästä yli?", "ethän sä varsinaisesti menettänyt mitään" ja "keskenmeno on pikkujuttu, niitä nyt tapahtuu kaikille".

Pelosta huolimatta pienen liikkeet ja se onnentunne, jota saan kokea lähes päivittäin tajutessani pikkuhiljaa että tämä todella tapahtuu, korvaavat kaiken aiemman. Tämä on kaiken sen arvoista.