Se on puoliväli se. Puoliväli! Tämä kierto, josta pysyvä plussa tuli, alkoi toukokuun alkupuolella niinä lämpiminä päivinä. Itseasiassa muutama päivä ennen kierron alkua olin saanut plussan raskaustestiin, ja soittelin itku kurkussa omalle tk-lääkärilleni joka oli Lugesteronit luvannut heti seuraavaan raskauteen. En saanut. Vuoto alkoi muutamaa päivää myöhemmin, ja raskaus jäi kemialliseksi. Eihän siihen olisi ne Luget auttaneet kuitenkaan. Suivaantuneena varasin ajan yksityiselle lapsettomuuslääkärille, ja sainkin ajan vielä toukokuulle. Ensikäyntiin mennessä ovis ei ollut vielä tapahtunut, joten tutkimukset aloitettiin siitä samaisesta kierrosta, koska alkukierrossa ei varsinaisesti ole ongelmaa ollut. Kysyin lääkäriltä vielä erikseen, että jätetäänkö yrittäminen nyt tässä kierrossa väliin kokonaan, ja ihan yllätyin kun hän vastasi ettei kannata. Koska tämä voi olla juuri SE kierto.
Ovista metsästettiin tikuilla, ultralla ja verikokeilla, jotka kaikki varmistivat sen tapahtuneeksi toukokuun viimeisenä - kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Alkuun johtorakkula näytti kypsyvän vasemmassa munasarjassa, mutta hiukan ennen ovista oikealla kasvanut kiritti, ja päätyi olemaan suurin ja vahvin, puhkeamaan ensimmäisenä. Ovisplussan sain tikkuun työpaikan vessassa perehdytyspäivänä. Toukokuun viimeinen oli maanantai, ja aloitin kesätyöpaikassa. Pääsin vessaan ensimmäisen kerran vasta iltapäivästä, jolloin rakkoaika oli jo reilusti kahdeksan tuntia. Pelotti, ettei plussa olekaan aito, vaan konsentroituneen virtsan aikaansaama virhe. Ei ollut, ja seuraavanakin päivänä sain yhtä vahvan plussan.
Piinapäivinä en oikeastaan piinannut, koska odotukset eivät olleet kovin positiivisia. Enemmän odotin jo tulevia kiertoja, joista saataisiin lääkityksen avulla oikeita plussia. Pysyviä, oikeita, vahvoja plussia. Testipäivä olisi oikeastaan ollut kesäkuun 14., mutta olin varma plussasta jo aiemmin. Ihan vaan varma. Ensimmäisen plussatestin tein torstaina, kesäkuun kymmenentenä. Samana iltana lähdettiin mökille yöksi, ja otin mukaan koko kertakäyttösidevarastoni, ihan vaan siltä varalta, että plussa muuttuu kemialliseksi. Ei muuttunut, ja olokin tasoittui. Saatu haamu tuntui epätodelliselta, ja odotin että (normaalien käytäntöjen mukaisesti) toistaisin testin lauantaina, saisin negan ja vuoto alkaisi maanantaina. Lähdimme ajamaan mökiltä perjantai yötä vasten kotiin. Vaikka pääsin kotona nukkumaan vasta kolmen aikaan, olin jo seitsemältä tikkupissalla. Plussa oli vaalean selkeä, ja nosti kauheat pelot pintaan. Ei lauantaiaamuna onnesta pöhnäisiä halauksia, ei kutkuttavaa jännitystä siitä että esikoisen odotus on vihdoin alkanut. Istuin vessassa yksin, ja meinasin purskahtaa itkuun ihan silkasta pelosta. Mietin, että mikä menisi vikaan tällä kertaa. Jos ei kemiallinen, niin olisiko tämäkin tuulimuna? Vai kohdunulkoinen. Rypäleraskaus, vai joutuisinko kokemaan keskiraskauden keskenmenon.
Raskaus eteni hitaasti, kunnes kesäkuun 22. päivänä vessassakäydessä pikkareissa olikin verta. Ihan vähän, mutta liikaa joka tapauksessa. Ajattelin odottaa, sillä näin varhaisessa vaiheessa millekään ei voi tehdä mitään kuitenkaan. Seuraavana päivänä mukaan liittyi kivut, ja vuoto jatkui, joten soitin lääkärille. Ajan sain seuraavalle aamulle. Lääkäri kyseli, tunnusteli ja ultrasi. Ultrassa ei näkynyt mitään, vaikka viikkojen mukaan edes jokin pieni olisi pitänyt näkyä. Tuomiona oli epäily kohdunulkoisesta ja lähete Naistenklinikalle maanantaina jos kivut jatkuvat. Luonnollisestikin kivut jatkuivat, ja maanantaiaamuna suunta oli suunnitellun Tallinan-reissun sijaan Meilahteen. Vaikka olinkin lähetteellä, jouduin silti odottamaan muutaman tunnin, kunnes pääsin lääkärille. Taas kyseltiin, tunnusteltiin ja ultrattiin. Ultrassa näkyi täysin viikkoja vastaava pienen pieni otus, jolla oli juuri ja juuri havaittavissa oleva syke. Viikkoja oli 6+0.
Nyt, kun viikkoja on 20+0, pelkään yhä edelleen kuollakseni vauvan menettämistä. Nyt jopa enemmän kuin aluksi, koska olen ihan eri tavalla kiintynyt pieneen. Hän on oma itsensä, pieni lapsi, eikä sikiö. Toisaalta ajatus lapsen menettämiseltä ei tunnu nyt samalta kuin aiemmin. Nyt, jos emme saisikaan häntä pitää, olisi sentään oikeus suruun. Ei tarvitsisi valita kenelle kertoa, koska kaikki joilla on merkitystä tietävät. Surun kieltäminen on ollut toistuvissa keskenmenoissa yksi vaikeimmista asioista sietää. Nyt, jos emme saisikaan pitää pientä, emme joutuisi kuulemaan "vieläkö sä olet surullinen siitä? Kannattaisko yrittää päästä yli?", "ethän sä varsinaisesti menettänyt mitään" ja "keskenmeno on pikkujuttu, niitä nyt tapahtuu kaikille".
Pelosta huolimatta pienen liikkeet ja se onnentunne, jota saan kokea lähes päivittäin tajutessani pikkuhiljaa että tämä todella tapahtuu, korvaavat kaiken aiemman. Tämä on kaiken sen arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti