Tässä sitä nyt ollaan. Keskenmeno ei voi enää tapahtua ja teoriassa nyt syntyvällä lapsella on mahdollisuus jäädä eloon (en kyllä tiedä yhtäkään näillä viikoilla syntynyttä joka elossa olisi, mutta 23+ syntyneitä tiedän kaksikin). Aamun ensimmäisten liikkeiden tuntuessa tirautin kyyneleen jos toisenkin juhlapäivän kunniaksi. Puolentoista viikon päästä neuvolassa saan vihdoinkin raskaustodistuksen ja sen myötä äitiysavustuspaperit lähetettyä. Äityspakkaus saapuu hyvällä tuurilla jo marraskuun aikana. Ihan oikeasti, äitiyspakkaus. Meille, meidän kotiin! Jaksan kerta toisensa jälkeen hämmästellä sitä, miten meillä voi kotona olla vaunut ja pieniä vaatteitakin jo jokunen... Vauvan syntymä tuntuu edelleen aika kaukaiselta asialta, enkä vielä ole sisäistänyt sitä että hyvin suurella todennäköisyydellä tämä lapsi tulee syntymään elävänä ja lähes yhtä suurella todennäköisyydellä me saadaan tuoda hänet kotiinkin. Aiempien raskauksien mentyä kerta toisensa jäkeen kesken, opettelin asennoitumaan raskauteen sillä mentaliteetillä että kohta se on ohi eikä raskaudesta ole "seuraamuksia". Nyt näyttää vakavasti siltä, että joudun tosissaan ajattelemaan asiat uusiksi. Ja hyvä niin :)
Ainiin, viime viikon aikana tunsin ensimmäistä kertaa malttamattomuutta, tyyliin olisi jo helmikuu ja saataispa me jo tuoda vauva kotiin. Tähän asti olen kieltäytynyt ajattelemasta sinne asti, tai ajatellut että kyllä tämä raskaus on onnettomasti ohi jo ennen kuin sinne asti päästään. Mutta nyt rupeaa jo innostamaan. Pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti