23+4 ja kauhupikkarit

Kauhupikkarit. Ne pinkit pöksyt, joissa ei näy mitään erityistä, kun aamulla puolihämärässä katsoo (tarkastan joka aamu pikkarit, että muistan jos niissä jokin tahra on. Etten turhia säikähdä). Kuitenkin, näissä pikkareissa on erityisominaisuus, joka saa sydämen syrjälleen jokaikinen kerta niitä käyttäessäni. Nimittäin valkovuodon päätyessä pikkareihin, haarakiilaan ilmestyy kirkkaan veren värisiä tahroja. Ilmeisesti jotain vanhoja ohivuotoja, jotka näkyvät vain hiukan kosteissa pikkareissa. Joka kerta sydän jättää yhden lyönnin välistä ja hetken aikaa tuntuu ettei saa henkeä. Ja sitten muistan, onneksi yleensä aika pian .

Aikuinen nainen, ja pelkää pientä veritippaa! Ja nyt vielä enemmän kuin koskaan ennen.

22+0!

Tässä sitä nyt ollaan. Keskenmeno ei voi enää tapahtua ja teoriassa nyt syntyvällä lapsella on mahdollisuus jäädä eloon (en kyllä tiedä yhtäkään näillä viikoilla syntynyttä joka elossa olisi, mutta 23+ syntyneitä tiedän kaksikin). Aamun ensimmäisten liikkeiden tuntuessa tirautin kyyneleen jos toisenkin juhlapäivän kunniaksi. Puolentoista viikon päästä neuvolassa saan vihdoinkin raskaustodistuksen ja sen myötä äitiysavustuspaperit lähetettyä. Äityspakkaus saapuu hyvällä tuurilla jo marraskuun aikana. Ihan oikeasti, äitiyspakkaus. Meille, meidän kotiin! Jaksan kerta toisensa jälkeen hämmästellä sitä, miten meillä voi kotona olla vaunut ja pieniä vaatteitakin jo jokunen... Vauvan syntymä tuntuu edelleen aika kaukaiselta asialta, enkä vielä ole sisäistänyt sitä että hyvin suurella todennäköisyydellä tämä lapsi tulee syntymään elävänä ja lähes yhtä suurella todennäköisyydellä me saadaan tuoda hänet kotiinkin. Aiempien raskauksien mentyä kerta toisensa jäkeen kesken, opettelin asennoitumaan raskauteen sillä mentaliteetillä että kohta se on ohi eikä raskaudesta ole "seuraamuksia". Nyt näyttää vakavasti siltä, että joudun tosissaan ajattelemaan asiat uusiksi. Ja hyvä niin :)

Ainiin, viime viikon aikana tunsin ensimmäistä kertaa malttamattomuutta, tyyliin olisi jo helmikuu ja saataispa me jo tuoda vauva kotiin. Tähän asti olen kieltäytynyt ajattelemasta sinne asti, tai ajatellut että kyllä tämä raskaus on onnettomasti ohi jo ennen kuin sinne asti päästään. Mutta nyt rupeaa jo innostamaan. Pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan :)

21+4

Mä unohdin Kakkosen lasketun ajan. Mä ihan vaan unohdin. Kun asian sitten pari päivää myöhässä muistin, iski ihan hirveä morkkis: niinkö nopeasti mä unohdan aiemmat raskaudet tämän uuden tieltä?

Viime helmikuussa en uskonut, että se koskaan unohtuisi. Lokakuun 7. oli merkitty jo kirjoihin ja kansiin, ja oli se tiedossa jo neuvolan tädilläkin. Omasta kalenterista se oli ympyröity ja koristeltu kukkasin ja sydämin. Joka viikolle lokakuun seitsemänteen asti olin kirjannut, millä raskausviikolla olisin. Ja muutamaa viikkoa myöhemmin vetelin niitä yli mustalla tussilla, olin nimittäin uhkarohkeuksissani laittanut viikot kuulakärkikynällä (virhe, jota en toistanut).

Ja niin se vaan kuitenkin unohtui. Mennä hujahti. Hitto, että musta tuntuu tyhmältä! Miten mä voin unohtaa? Onneksi enää ei ole mitään unohdettavaa, seuraavista kahdesta raskaudesta en edes tiedä laskettua aikaa. Sen vielä kuitenkin muistan, että tämän vauvan laskettu aika on täsmälleen samana päivänä, jolloin Kakkosraskaus keskeytyi lopullisesti. Hyrr, vieläkin menee kylmät väreet ajatellessa sitä pientä istukkaa ja sikiöpussia ja sitä kamalaa tunnetta kun ne olivat siinä edessä. Hyi, hyi, hyi.

Jos (ja ehkä nyt myös KUN) raskaus kestää maanantaihin asti, pääsen erään välietapin ohi. 22. raskausviikon täyttymisen jälkeen ei voi enää saada keskenmenoa. Maanantain jälkeen syntyvä lapsi lasketaan olemassaolevaksi, synnytys synnytykseksi ja minut äidiksi. Toki moni asia voi vielä mennä pieleen, mutta kesken tämä raskaus ei enää virallisten määritelmien mukaan voi mennä. Pieni juhlan aihe sekin :)

20+6

Ai että kun ärsyttää! Ärsyttää, ketuttaa ja risoo! Siis ihan oikeasti, olen äidiltäni moneen kertaan kysynyt, että onko meidän suvussa keskenmenoja/lapsettomuutta/ennenaikaisia synnytyksiä/sikiökuolemia tai muuta, joka voisi potentiaalisesti uhata omaa raskauttani. Kyselin näitä jo silloin, kun meidän keskenmenojen syitä setvittiin, ihan josko olisi jokin geneettinen tekijä taustalla. Koskaan mitään ei ollut, kaikilla mennyt kaikki hyvin. Paitsi nyt kun tässä rupesi eräänä päivänä pohtimaan ja nyt kun tuli puheeksi, niin olihan sillä isoäidillä silloin tosi monta keskenmenoa ja yksi ennenaikainen synnytys jossa lapsi eli vain kaksi päivää. Kun sillä lapsella oli jokin periytyvä sydänvika, jonka kanssa ei voinut elää (PERIYTYVÄ! Kiitos vaan informaatiosta!). Että ainiin, olihan niitä. Olisin niin kovin kovasti halunnut kuulla näitä asioita silloin, kun kävin itse keskenmenoja läpi. Olisin halunnut kuulla, että joku muukin on kokenut saman.

Myönnettäköön, ettei kukaan oman puoleni suvusta vieläkään tiedä keskenmenoista, joten en voinutkaan odottaa lohduttavia sanoja. Mutta ihan mielelläni olisin silloin saanut vastauksen kysymykseeni. Räyh.

Kevyen purkamisen jälkeen olo on jo parempi :) Oikeastaan aioin tulla kertomaan, että meille on hankittu vaunut. Briot, Kauniit, kevyet, vihreät Briot. Meidän kotona on lastenvaunut! Uskomatonta...

20+0 ja puolivälimuistelo :)

Se on puoliväli se. Puoliväli! Tämä kierto, josta pysyvä plussa tuli, alkoi toukokuun alkupuolella niinä lämpiminä päivinä. Itseasiassa muutama päivä ennen kierron alkua olin saanut plussan raskaustestiin, ja soittelin itku kurkussa omalle tk-lääkärilleni joka oli Lugesteronit luvannut heti seuraavaan raskauteen. En saanut. Vuoto alkoi muutamaa päivää myöhemmin, ja raskaus jäi kemialliseksi. Eihän siihen olisi ne Luget auttaneet kuitenkaan. Suivaantuneena varasin ajan yksityiselle lapsettomuuslääkärille, ja sainkin ajan vielä toukokuulle. Ensikäyntiin mennessä ovis ei ollut vielä tapahtunut, joten tutkimukset aloitettiin siitä samaisesta kierrosta, koska alkukierrossa ei varsinaisesti ole ongelmaa ollut. Kysyin lääkäriltä vielä erikseen, että jätetäänkö yrittäminen nyt tässä kierrossa väliin kokonaan, ja ihan yllätyin kun hän vastasi ettei kannata. Koska tämä voi olla juuri SE kierto.

Ovista metsästettiin tikuilla, ultralla ja verikokeilla, jotka kaikki varmistivat sen tapahtuneeksi toukokuun viimeisenä - kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Alkuun johtorakkula näytti kypsyvän vasemmassa munasarjassa, mutta hiukan ennen ovista oikealla kasvanut kiritti, ja päätyi olemaan suurin ja vahvin, puhkeamaan ensimmäisenä. Ovisplussan sain tikkuun työpaikan vessassa perehdytyspäivänä. Toukokuun viimeinen oli maanantai, ja aloitin kesätyöpaikassa. Pääsin vessaan ensimmäisen kerran vasta iltapäivästä, jolloin rakkoaika oli jo reilusti kahdeksan tuntia. Pelotti, ettei plussa olekaan aito, vaan konsentroituneen virtsan aikaansaama virhe. Ei ollut, ja seuraavanakin päivänä sain yhtä vahvan plussan.

Piinapäivinä en oikeastaan piinannut, koska odotukset eivät olleet kovin positiivisia. Enemmän odotin jo tulevia kiertoja, joista saataisiin lääkityksen avulla oikeita plussia. Pysyviä, oikeita, vahvoja plussia. Testipäivä olisi oikeastaan ollut kesäkuun 14., mutta olin varma plussasta jo aiemmin. Ihan vaan varma. Ensimmäisen plussatestin tein torstaina, kesäkuun kymmenentenä. Samana iltana lähdettiin mökille yöksi, ja otin mukaan koko kertakäyttösidevarastoni, ihan vaan siltä varalta, että plussa muuttuu kemialliseksi. Ei muuttunut, ja olokin tasoittui. Saatu haamu tuntui epätodelliselta, ja odotin että (normaalien käytäntöjen mukaisesti) toistaisin testin lauantaina, saisin negan ja vuoto alkaisi maanantaina. Lähdimme ajamaan mökiltä perjantai yötä vasten kotiin. Vaikka pääsin kotona nukkumaan vasta kolmen aikaan, olin jo seitsemältä tikkupissalla. Plussa oli vaalean selkeä, ja nosti kauheat pelot pintaan. Ei lauantaiaamuna onnesta pöhnäisiä halauksia, ei kutkuttavaa jännitystä siitä että esikoisen odotus on vihdoin alkanut. Istuin vessassa yksin, ja meinasin purskahtaa itkuun ihan silkasta pelosta. Mietin, että mikä menisi vikaan tällä kertaa. Jos ei kemiallinen, niin olisiko tämäkin tuulimuna? Vai kohdunulkoinen. Rypäleraskaus, vai joutuisinko kokemaan keskiraskauden keskenmenon.

Raskaus eteni hitaasti, kunnes kesäkuun 22. päivänä vessassakäydessä pikkareissa olikin verta. Ihan vähän, mutta liikaa joka tapauksessa. Ajattelin odottaa, sillä näin varhaisessa vaiheessa millekään ei voi tehdä mitään kuitenkaan. Seuraavana päivänä mukaan liittyi kivut, ja vuoto jatkui, joten soitin lääkärille. Ajan sain seuraavalle aamulle. Lääkäri kyseli, tunnusteli ja ultrasi. Ultrassa ei näkynyt mitään, vaikka viikkojen mukaan edes jokin pieni olisi pitänyt näkyä. Tuomiona oli epäily kohdunulkoisesta ja lähete Naistenklinikalle maanantaina jos kivut jatkuvat. Luonnollisestikin kivut jatkuivat, ja maanantaiaamuna suunta oli suunnitellun Tallinan-reissun sijaan Meilahteen. Vaikka olinkin lähetteellä, jouduin silti odottamaan muutaman tunnin, kunnes pääsin lääkärille. Taas kyseltiin, tunnusteltiin ja ultrattiin. Ultrassa näkyi täysin viikkoja vastaava pienen pieni otus, jolla oli juuri ja juuri havaittavissa oleva syke. Viikkoja oli 6+0.

Nyt, kun viikkoja on 20+0, pelkään yhä edelleen kuollakseni vauvan menettämistä. Nyt jopa enemmän kuin aluksi, koska olen ihan eri tavalla kiintynyt pieneen. Hän on oma itsensä, pieni lapsi, eikä sikiö. Toisaalta ajatus lapsen menettämiseltä ei tunnu nyt samalta kuin aiemmin. Nyt, jos emme saisikaan häntä pitää, olisi sentään oikeus suruun. Ei tarvitsisi valita kenelle kertoa, koska kaikki joilla on merkitystä tietävät. Surun kieltäminen on ollut toistuvissa keskenmenoissa yksi vaikeimmista asioista sietää. Nyt, jos emme saisikaan pitää pientä, emme joutuisi kuulemaan "vieläkö sä olet surullinen siitä? Kannattaisko yrittää päästä yli?", "ethän sä varsinaisesti menettänyt mitään" ja "keskenmeno on pikkujuttu, niitä nyt tapahtuu kaikille".

Pelosta huolimatta pienen liikkeet ja se onnentunne, jota saan kokea lähes päivittäin tajutessani pikkuhiljaa että tämä todella tapahtuu, korvaavat kaiken aiemman. Tämä on kaiken sen arvoista.

19+0

Toinen neuvolakäynti on nyt takana, ja sieltä saatiin tulokseksi seuraavanlainen ritirimpsu:

Paino -3,5 kg lähtöpainosta
RR 117/75, syke 70
Pissa puhdas

Kohtu normaali (sf-mittaa ei otettu kun viikkoja vielä alle 22, mutta siinä navan korkeudella)
Liikkeet ++ (en tiedä että kuuliko dopplerilla liikkeitä vai ihanko myös tunsi, ultraa ei tehty)
Vauvan syke 136-140

Kelan paperit saatu esitäytettäviksi, lausunnon saa sitten ensi kerralla.

Kaikki siis näillä näkymin hyvin. Pienistä vuodoista huolimatta saan kuulemma uida. Vuoto tulee ilmeisesti limakalvoilta, kun liittyy selkeästi ponnistamiseen (kakkosella käymiseen). Nyt sitten jänskäilen sitä perjantaista rakenneultraa...

Neuvolan täti oli ihan mukava. Ei valittamista. Hiukan liikaa olettamista minun makuuni: oli varma että minulla on ummetusta, ennen kuin oli edes kysynyt (no ei kyllä tällä hetkellä ole), oli etukäteen kirjoittanut papereihin että haetaan Haikaranpesään (no niin haetaankin, mutta...) jne. Ja ei siis mitään vakavaa, mutta entä jos kyse olisi ollutkin jostain isommasta enkä olisi ehtinyt/osannut/ymmärtänyt oikaista? Ja täti näytti myös olevan tosissaan huolissaan tämänhetkisestä YHDYNTÖJEN puutteesta. Noista vuodoista puhuessa täti kysyi, että tuleeko yhdynnän jälkeen. Vastasin rehellisesti, etten tiedä, kun ei olla kokeiltu. Yhdyntöjä on raskauden aikana ollut ehkä neljä, ja syy on yksinkertaisesti se, ettei se minusta tunnu hyvältä -> ei kiinnosta. Miestä kyllä kiinnostaisi (ylläri :)), mutta minua ei. Yritin tätä tädille selittää, että ainoa mikä puuttuu on se YHDYNTÄ, muuten kyllä meillä edelleen seksiä harrastetaan sen eri muodoissa useamman kerran viikossa :D Mutta tämäpä ei tädille riittänyt. Puhui vaan seksielämän tärkeydestä ja siitä, että meidän täytyy yrittää löytää toisemme uudestaan.. Noo, ensi kerralla jos täti aiheeseen palaa, niin kerron vaan että ihan mahtavia YHDYNTÖJÄ meillä harrastetaan...

18+5

Ahoy, verta näkyvissä!

Vessassa kakkosella käydessä tuli alapäästä (aika varmasti sieltä, oli meinaan valkovuodon seassa) rusehtavaa limaa. Ihan en ole satavarma aina, että onko se tummaa keltaista vai oikein vaalean beigeä. Mutta ei tavallista valkovuotoa, sen sävyerot kyllä tunnistan :) Infektionäytteet on otettu sekä pissasta että alapäästä, eikä niissä ole mitään hämminkiä. Eikä ole mitään kummaa kutinaakaan, eikä valkovuodon koostumus muuttunut. Ihanko vain ponnistaessa sieltä herkät limakalvot ottavat itseensä ja vuotelevat? Toivottavasti.

Maanantaina on neuvola, saa täti taas oikein ryöpytyksen maalaisjärkensä menettäneen naisihmisen vauhkoamista :D Ja perjantaina sitten se rakenneultra... Viimeinen "virallinen" kurkistus vauvan maailmaan ennen syntymää. Paitsi jos jotain häikkää tulee, mutta muuten.

Eilen oli vauvalla oikein vilkas päivä, potki menemään ihan koko ajan kun olin levossa. Tänään on sitten varmaan lepäillyt, vain muutama potku silloin tällöin tulee huomattavaksi asti. Toisaalta olen muutenkin ollut tänään huomattavasti vähemmän liikkeessä kuin eilen. Eilen tuli ravattua koulun, päättötyön, ruoan ja kauppa-asioiden perässä ihan aamusta iltaan, ja sitten kuuden jälkeen kun köllähdin sohvalle niin aloitti pieni sambaharjoituksensa. Tänään taas, kun olen ihan rehellisesti maannut koko päivän, on ollut hiljaisempaa. Pitäisiköhän sitä itse käydä vaikka kävelyllä, että saisi pieneenkin eloa :) Kyllä ne potkut vaan tuntuu sen verran mukavilta (vaikkaki OUDOLTA).

18+3

Odotan tämän viikon loppumista kuin kuuta nousevaa, sillä ensi viikolla on taas raskauden suhteen kaikkea jännittävää. Sekä 2. neuvolakäynti että rakenneultra. Ja viimeinen kouluviikko ennen työharjoittelua, joka sekin on ihan mukavaa. Rakenneultra on yksi tärkeä etappi, jos lapsi on silloin vielä elossa (toistaiseksi ainakin on lupaavan liikkuvainen) ja mitään mullistavaa ei ilmene, niin uskallan ehkä laittaa jo kuvan tästä kasvavasta kummusta... Sivupalkissa näkyvä tikkerikin oli pitkällisen pelkäämisen ja hikoilun tulos. Tuntuu, ettei mitään uskalla tehdä, ettei sitten tarvitse suru puserossa peruutella kaikkea. Haikaranpelätin puhui samantyyppisestä ilmiöstä aikoinaan raskauden alku- ja keskivaiheilla. Minäkään en halua löytää itseäni työhuoneen/lastenhuoneen lattialta itkemässä kaikkien vauvantarvikkeiden keskellä, jotka on hankittu "liian aikaisin". Jos se sittenkin menee kesken... Toisinaan osaan jo itselleni vakuutella, että niin EI käy. Vauva on liikkuvainen ja ollut kaikissa ultrissa täysin oikea-aikainen. Lapsivettä on normaalimäärä, kohdunkaula ei ole lyhentynyt tai pehmentynyt. Kaikki on hyvin! Silti takaraivossa joku huutaa, että ei se vauva kotiin asti tule, turhaan katselet vaunuja. Turhaan suunnittelet ensi kesää lapsen kanssa. Turhaan kuiskailet rakastavasi. Hui, olisi jo hiljaa. (Joo, en mä ihan aikuisten oikeasti kuule ääniä pään sisältä).

Vauvan liikkeet tuntuvat nykyään jo päivittäin. Jos on oikein kiireinen päivä, en niitä välttämättä huomaa, mutta kotona sitten myllää senkin edestä. Kovimmat potkut tuntuu jo päällekin! Vaikkakin ihan hentoisina, vaikka sisältäpäin ne kovilta tuntuvatkin :) Jännittäviä aikoja.. Vauvan liikkuminen tuntuu oudolta. Ihanalta, mutta oudolta. Joku tökkii tuolta sisältäpäin! Joku, joka on jo joku. Joku, joka on jo tyttö tai poika (paitsi että ihan satavarmasti poika) ja jolla on jo jonkinlainen tietoisuus. Liikkeet ei ole pelkkiä refleksejä, vaan tietyllä tavalla tietoisia. Vauva liikkuu tahallaan! Hassua. Vauva myös kuulee jo, kuten myös nielee, pissaa ja tekee kaikenlaista. Siis ihan oikeasti, se osaa jo vaikka mitä! Se limamöykky mikä (vai joka) näkyi ultrassa kolmisentoista viikkoa sitten :)

17+6

Huomenna alkaa 19. raskausviikko. Yhdeksästoista! Käytännössä siis puoliväli jo, kahdenkymmenen viikon päästä meillä voi olla vauva. Voi olla. Tällä viikolla huomasin verta valkovuodon seassa ensimmäisen kerran sitten alkuviikkojen ja luonnollisestikin meinasin paskoa housuni järkytyksestä (hyvä siis että olin vessassa). Jälleen kerran hätääntynyt soitto antenataalipäivystykseen, jossa onneksi osattiin rauhoitella - vähän ainakin. Joka tapauksessa pelotti ja ehkä siitä syystä tarkkailin (vielä entistäkin neuroottisemmin) jokaista pientäkin vihlaisua vatsassa. Ja niitä vihlontojahan sitten oli, kun oikein keskittyi... Onneksi verta ei nyt ole enempää näkynyt ja vihlonnatkin ovat helpottaneet, kun olen viikonloppuna levännyt, levännyt ja levännyt. Kuluttanut sohvaa oikein urakalla (ja katsonut Teen Momia MTV:ltä vaikka vähän hävettääkin tunnustaa).

Siitä huolimatta, että keskenmenon riski on enää hyvin vähäinen ja "keskenmenoviikkoja" on jäljellä enää neljä, en ole uskaltanut ajatellakaan suurempia hankintoja. Kuitenkin, jos haluaa että vaunut ovat olemassa ennen vauvan syntymää täytyy ne muutaman kuukauden päästä jo tilata! Toimitusaika voi venyä kahdeksaankin viikkoon. Enpä olisi arvannut. Tietenkään helmikuussa syntyvä vauva ei vaunuja kovin suurella todennäköisyydellä heti synnyttyään tarvitse, mutta jaksaako niitä sitten lähteä vauvan kanssa etsimään? Vai pitäisikö tilata netistä kuvausten perusteella. Vai käydä ennen vauvaa liikkeissä koeajamassa ja vasta vauvan synnyttyä tilata? Onneksi kuitenkin sängyt ja vaatteet sun muut on hiukan helpompia hankintoja :)

Vauva potkii :)

17+1

Minulla on alkanut supistella. Liian aikaisin ja liian kivuliaita, mutta paikat on edelleen kiinni. Onneksi. Muuten vointi on ollut hyvä, ja pieni möyrijä potkii joka päivä vähintään muutaman tuntuvan potkun verran. Raskaus on pian puolivälissä! Aika menee nopeasti, mutta myös hitaasti. Lentää ja suorastaan matelee. Outoa :)

Aiemmassa blogissa kirjoitin toisinaan miehen veljestä (MV) ja miehen veljen vaimosta (MVV) sekä heidän odotuksestaan. Tai no, lähinnä siitä kateuden ja katkeruuden määrästä, jota heidän odotuksensa minussa herätti. Nämä tunteet ovat pikkuhiljaa palanneet pintaan... Aikoinaan 1. keskenmenon aikoihin he ilmoittivat odottavansa. Ilmoitus tuli ihan puun takaa, koska olimme rivien välistä ymmärtäneet että vauvaa ei ole lähiaikoina tulossa, joten se järkytti. Eikä ihan vähää. Koko pariskunnan tapaaminen oli todella vaikeaa koko raskausajan! Kun keskenmenoja kertyi ja heidän raskautensa eteni, oma katkeruuteni kasvoi ihan järjettömiin mittasuhteisiin ja olin jo valmis laittamaan välit poikki, vaikka samalla tiedostin kyllä että pienen synnyttyä ja pahimman angstin mentyä ohi olisin aidosti rakastunut vauvaan - meidän kannalta huonosta ajoituksesta riippumatta! Vauvan laskettu aika osui toukokuulle, ja en osannut toivoa muuta kuin ettei vauva syntyisi sinä toukokuun juhlapäivänä, joka lapsettomille on vaikea. Joten niin luonnollisesti kävi. Elin silloin myös loppukiertoa, ja toivoin etten olisi raskaana ja joutuisi kokemaan keskenmenoa samoihin aikoihin, kun toinen synnyttää terveen lapsen. Joten sekin tapahtui. Kun pääsimme tapaamaan pientä ensimmäisen kerran sairaalaan, sain paniikkikohtauksen synnytyssairaalan käytävällä. Minulla on keskenmenovuoto jälleen kerran päällä, omat lapseni on todettu kuolleiksi tässä samassa sairaalassa, on äitienpäivä ja minä olen täällä katsomassa toisten lasta. Maailma ei ehkä koskaan ole tuntunut yhtä epäreilulta! Joka tapauksessa, nyt pieni ihminen on tärkeässä roolissa elämässäni ja katkeruus tuntui hälventyneen. Paitsi että sain eilen kuulla heidän yrittävän toista lasta, joka palautti nämä tunteet salamana pintaan. 

Unohdin sen, että olen raskaana ja että todennäköisesti saamme elävän lapsen syliin keväällä. Unohdin sen, miten paljon rakastan pariskunnan ensimmäistä lasta (joten miksen toistakin). Unohdin sen, että toisten onni ei ole minulta koskaan pois. Ainoa ajatus oli, että miksi ihmeessä nyt, kun minä vihdoin olen raskaana. Jos jokin meneekin huonosti meillä, joudun seuraamaan toisen raskautta vierestä IHAN kuten viimeksikin. Mieleen tuli Maailma Mustavalkoisen tämä strippi. 

16+0

Onko raskaus jo noin pitkällä?

Seitsemännestätoista raskausviikosta kertoo neuvolasta saatu kalenterini seuraavaa:
Sikiön paino: 135 
Sikiön pituus päästä peppuun (CRL): 11,5 cm 
Koko pituus: 16 cm

Erinäisten lähteiden ja taulukoiden perusteella riski kuolla kohtuun loppuraskauden aikana on enää 1%. Se on aika vähän, ja riski pienenee päivä päivältä. Kahden kuukauden kuluttua syntyvällä lapsella olisi jo hyvät mahdollisuudet selvitä hengissä.

En jotenkin osaa ajatella sitä aikaa, jolloin meillä on vauva kotona. Enkä itseasiassa tunne itseäni nytkään yhtään raskaanaolevaksi, vaikka maha jo hiukan näkyykin ja pieniä kutinoita vatsanpohjassa silloin tällöin tuntuu. Olen ihan ulkopuolinen tässä raskaudessa, toisin kuin Mies jolla tuntuu jo jonkinlainen side vauvaan olevan. Mies rakastaa vauvaa, mutta minä en vielä osaa ja se tuntuu typerältä! Kun ajattelen elämää nyt noin puoli vuotta eteenpäin, ei siellä suinkaan ole vaipparallia vastasyntyneen kanssa, vaan yrityskierto sataviiskytkaks (juu, noin suunnilleen). En yhtään luota tähän raskauteen, vaan epäilen sen päättyvän hetkenä minä hyvänsä, vaikka siihen ei oikeasti ole mitään syytä. Ei niin mitään. Kaikki sujuu oppikirjojen mukaan, saan nauttia onnellisesta keskiraskaudesta ja sen myötä saapuneista kiiltävistä, tuuheista hiuksista ja pitkistä kynsistä. Vauvan syke on vahvaa 140-150 x min -luokkaa ja löytyy kotidopplerilla joka kerta heti. Liikkeitä tuntuu lähes päivittäin eikä mikään viittaa siihen että vauva vetelisi viimeisiään kohdussa.

Bondaushetket vauvan kanssa eivät ole ihan onnistuneet suunnitelmien mukaisesti, koska on niin järkyttävä kiire ollut viime päivinä. Koitan parantaa tapani, ja varata vauvalle sen vajaan vartin päivässä omista hurjista kiireistäni huolimatta.. (No tässä kohtaa tunnen itseni ehkä äidiksi, riittämättömyyden tunne ja huono omatunto siitä, etten ole ehtinyt viettää laatuaikaa lapseni kanssa).

Ja huonosta omastatunnosta muuten... Sitä riittää! Alkaen siitä, että olen vikissyt "lapsettomuudestani". Tämä raskaus saatiin alulle vuoden aktiiviyrittämisen jälkeen. Lapseton on ehkä väärä termi toistuville keskenmenoille, mutta mitä muuta? Pohdin jo aiemmin, että onko minulla oikeutta tuntea itseni lapsettomaksi, kun tulen kutenkin raskaaksi. Vaikka ei sekään itsestäänselvyys ollut lyhyen luteaalivaiheen takia. Joka tapauksessa, en minä muutakaan termiä keksi, joten olkoot. Vikinän lisäksi suurimpia omantunnontuskia aiheuttaa rakastumisen puuttuminen. En uskalla rakastaa vauvaa! Pelottaa! Ehkä se tästä, sen rv 22+6:n jälkeen. Ja rakenneultran. Jos rakenneultra menee hyvin, ja pääsen noita viikkoja pidemmälle, niin sitten lupaan ja vannon pyhästi ruveta rakastamaan vaikka väkisin.

Ensimmäinen.

Siirryin vanhasta blogistani tänne, koska olen raskaana. Olen ollut jo monta viikkoa, tarkemmin sanottuna 15 viikkoa ja kolme päivää :) Entisessä blogissa en osannut luontevasti kirjoittaa odotuksesta, koska se oli mielessäni niin vahvasti leimaantunut yritykseen keskittyväksi, joten täällä ollaan!

En ole uskaltanut heittäytyä raskaanaolevaksi, en ole vielä kiintynyt vauvaan kovasti. Pelko aiemmista keskenmenoista kummittelee vielä niin vahvasti taustalla. Yritän kovasti kuitenkin.. Pidän joka päivä rauhoittumishetkiä vauvan kanssa, jolloin kuullostelen omaa vointiani ja keskityn ajatukseen tulevasta lapsesta. Bondaan, miehen sanoin. Mies on kovin innoissaan, eikä näytä pelkäävän keskenmenoa enää juuri yhtään, mikä on tietysti kiva. Vauvaraukka, jos joutuisi syntymään perheeseen, jossa on kaksi hermoheikkoa aikuista, jotka jatkuvasti haluavat tarkistaa pienen olevan elossa..

Joka tapauksessa, tämä on nyt se positiivisempi blogi. Se, jossa uskallan vapaasti olla iloinen ja unohtaa aiemmat tapahtumat. Tai ainakin yritän. Koooovasti :)