17+1

Minulla on alkanut supistella. Liian aikaisin ja liian kivuliaita, mutta paikat on edelleen kiinni. Onneksi. Muuten vointi on ollut hyvä, ja pieni möyrijä potkii joka päivä vähintään muutaman tuntuvan potkun verran. Raskaus on pian puolivälissä! Aika menee nopeasti, mutta myös hitaasti. Lentää ja suorastaan matelee. Outoa :)

Aiemmassa blogissa kirjoitin toisinaan miehen veljestä (MV) ja miehen veljen vaimosta (MVV) sekä heidän odotuksestaan. Tai no, lähinnä siitä kateuden ja katkeruuden määrästä, jota heidän odotuksensa minussa herätti. Nämä tunteet ovat pikkuhiljaa palanneet pintaan... Aikoinaan 1. keskenmenon aikoihin he ilmoittivat odottavansa. Ilmoitus tuli ihan puun takaa, koska olimme rivien välistä ymmärtäneet että vauvaa ei ole lähiaikoina tulossa, joten se järkytti. Eikä ihan vähää. Koko pariskunnan tapaaminen oli todella vaikeaa koko raskausajan! Kun keskenmenoja kertyi ja heidän raskautensa eteni, oma katkeruuteni kasvoi ihan järjettömiin mittasuhteisiin ja olin jo valmis laittamaan välit poikki, vaikka samalla tiedostin kyllä että pienen synnyttyä ja pahimman angstin mentyä ohi olisin aidosti rakastunut vauvaan - meidän kannalta huonosta ajoituksesta riippumatta! Vauvan laskettu aika osui toukokuulle, ja en osannut toivoa muuta kuin ettei vauva syntyisi sinä toukokuun juhlapäivänä, joka lapsettomille on vaikea. Joten niin luonnollisesti kävi. Elin silloin myös loppukiertoa, ja toivoin etten olisi raskaana ja joutuisi kokemaan keskenmenoa samoihin aikoihin, kun toinen synnyttää terveen lapsen. Joten sekin tapahtui. Kun pääsimme tapaamaan pientä ensimmäisen kerran sairaalaan, sain paniikkikohtauksen synnytyssairaalan käytävällä. Minulla on keskenmenovuoto jälleen kerran päällä, omat lapseni on todettu kuolleiksi tässä samassa sairaalassa, on äitienpäivä ja minä olen täällä katsomassa toisten lasta. Maailma ei ehkä koskaan ole tuntunut yhtä epäreilulta! Joka tapauksessa, nyt pieni ihminen on tärkeässä roolissa elämässäni ja katkeruus tuntui hälventyneen. Paitsi että sain eilen kuulla heidän yrittävän toista lasta, joka palautti nämä tunteet salamana pintaan. 

Unohdin sen, että olen raskaana ja että todennäköisesti saamme elävän lapsen syliin keväällä. Unohdin sen, miten paljon rakastan pariskunnan ensimmäistä lasta (joten miksen toistakin). Unohdin sen, että toisten onni ei ole minulta koskaan pois. Ainoa ajatus oli, että miksi ihmeessä nyt, kun minä vihdoin olen raskaana. Jos jokin meneekin huonosti meillä, joudun seuraamaan toisen raskautta vierestä IHAN kuten viimeksikin. Mieleen tuli Maailma Mustavalkoisen tämä strippi.