Siitä on lähemmäs kymmenen viikkoa, kun viimeksi kirjoitin tänne. Monesti olen ajatellut kirjoittamista, aiheita, joista haluaisin puhua (kirjoittaa) ja tapoja joilla saisin ikuistettua näitä asioita, joita olen läpikäynyt raskauden aikana. Ei ole onnistunut. Jostain syystä koen aikamoista riittämättömyyttä, kun yritän saada kirjoitettua tästä. Toisaalta, ei niitä sanoja ehkä edes ole, joilla pystyisin kuvaamaan riittävän konkreettisesti muutoksia itsessäni, joita raskauden aikana olen käynyt läpi. Ja vaikka joskus sattumalta olenkin keksinyt edes lähes tätä tilannetta kuvaavia sanoja, en ole halunnut niitä kirjoittaa. Onhan tämä uskomattoman ihanaa ja mahtavaa, mutta silti liian monelle liian kaukainen asia. Tuntuisi "elvistelyltä" hehkuttaa raskautta blogin täydeltä, kun ihan lähellä on vaikka kuinka paljon ihmisiä, joille se olisi veitsen kääntämistä haavassa.
Meidän yritystaival oli loppupeleissä lyhyt, vain vuoden. Omalle elämälleni tyypilliseen tapaan asiat etenivät rytinällä, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä. Vuoden aikana ehdin olla raskaana viisi kertaa. Vuosi oli henkisesti raskas, lyhyen ajan sisään mahtui liian monta pienen vauvanalun menetystä. Poden huonoa omatuntoa siitä, miten nopeasti se kipu on kuitenkin heikentynyt. Toki se on vielä taustalla, ja toisinaan ajattelen etten kykene koskaan aloittamaan yritystä uudestaan, jos on pienikin mahdollisuus että tämä rumba toistuu. Ja onhan se mahdollista, ellei jopa todennäköistä (?). Vauvanalkujen menettäminen oli kamalaa, ihan totaalista paskaa. Viime kevät oli kaiken kaikkiaan paskaa. Nyt en kuitenkaan osaa ajatella, että meidän olisi pitänyt saada ne vauvat. Meille oli tarkoitettu tämä, pieni Möyriäinen.
Niin kornilta kuin se ehkä kuulostaakin, niin ehkä meidän kohdalla ongelmilla ja vastoinkäymisillä oli tarkoituksensa. Kaiken viime keväisen schaiban keskellä opimme Miehen kanssa tuntemaan toisemme taas uudella tavalla. Vauvantekohomma oli ensimmäinen yhteinen suuri vastoinkäymisemme, ja onnistuimme kohtaamaan sen yhdessä, sen sijaan että se olisi vienyt meitä kauemmaksi toisistamme. En väitä, että olen parempi ihminen tai tuleva vanhempi tämän takia, mutta uskon että tämän jälkeen pystymme paremmin vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin, joita aivan väistämättä elämä vielä heittää eteen.
Tämän postauksen myötä avaan blogin kaikille luettavaksi. Kun aloitin blogin raskauden alussa, ajattelin että puolivälin jälkeen teen blogista avoimen. Keskenmenon pelko oli kuitenkin vielä suuri (juu, ja taikausko jylläsi), joten ajattelin että mitä vähemmän raskautta ajattelen tai esittelen, sitä varmemmin raskaus jatkuu. Sitten, kun saavutettiin se maaginen 154 vuorokauden raja, jonka jälkeen syntyvä lapsi, kuollutkin, katsottaisiin syntyneeksi ja olemassaolevaksi, ajattelin jälleen, että nyt olisi se hetki. Muttei ollutkaan, kun vieläkin pelotti...
Nyt kuitenkin se taitaa olla käsillä, sillä enää ei pelota (ihan koko aikaa), vaan olen päässyt siihen pisteeseen, että pystyn kuvittelemaan tulevaisuutta pienen Möyriäisen kanssa. Aiemmin pohdin, että mitä teen ensi kesänä kun tämä vauva kuoleekin. Aika kauan se kesti, mutta nyt uskallan luottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti