Synnytyskertomus

Keskiviikkoaamuna 16.2.2011 olin tavalliseen tapaan aamupalalla miehen kanssa, kun tunsin jotain valahtavan housuihin reilummin. Kipitin vessaan, ja verilimaahan se. Vihdoinkin kunnon limatulppaa! En sanonut miehelle mitään, koska tiesin ettei töihin lähtemisestä tulisi sen jälkeen mitään, vaikka limatulpastahan voi mennä vielä päiviä tai viikkojakin synnytyksen varsinaiseen käynnistymiseen. Mieliala oli kuitenkin korkealla, virnuilutti, ja siitäpä se mies osasi ruveta tivaamaan, että mikä on tilanne. Kerroin, ja yritin rauhoitella, ettei nyt ole vielä tosi kyseessä lähimainkaan. Lähti sentään töihin, vaikkakin pitkin hampain...

Päivän olin ihan normaalisti, ja ajattelin nukkua mahdollisimman paljon, jos lähtö vaikka olisikin tulossa. Olin kuitenkin niin ylikierroksilla, etten saanut nukuttua, vaan hyörin pitkin asuntoa. Sairaalakassia en saanut vieläkään pakattua. Neuloskelin viimeisiä kerroksia Lehmushuiviin aina kun sain hetkeksi rauhoituttua. Syömisestäkään ei tullut mitään, koska vatsanpohjassa oli outo tunne.

Kuudelta illalla alkoi tulla kipeitä supistuksia. Tarkan ajan tarkistin myöhemmin tv-oppaasta, sillä ensimmäiset supistukset tulivat Emmerdalen alkutunnarin aikana :) Supistukset olivat heikkoja, mutta selkeästi erilaisia kuin aiemmin. Vaikka raskausaikana hoettu "kyllä sä sitten tiedät, kun ne on oikeita supistuksia" ärsytti suunnattomasti, niin se oli totta ainakin omalla kohdallani. Kyllä sen sitten tiesi, että tämä on nyt menoa. Aluksi supistukset tulivat vartin välein, mutta tihentyivät pian puoli kahdeksan jälkeen alle kymmeneen minuuttiin. Virallisiin synnytyskertomuspapereihin on erheellisesti kirjattu alle kymmenen minuutin supistusten alkaneen puoli kahdeksalta aamulla. Mikäpä siinä, mutta kun olin kahdeksalta jo synnytyssalissa... :D

Yö meni supistusten kanssa kärvistellessä, kymmeneen mennessä supistukset olivat jo niin kovia että rupesin kaipailemaan kivunlievitystä. Tähän tarkoitukseen käytin suihkua ja kaurapusseja, eri aikaan toki :) Suihkussa lotrasin yön aikana yhteensä tunteja, onneksi meillä vesimaksu on kiinteä eikä kulutuksen mukaan! Kaurapussi auttoi parhaiten, kun sen päällä istui, vaikka kipu ei varsinaisesti alapäässä tuntunutkaan. Hassua, mutta toimi. Puolenyön aikaan laitoin vielä valmistuneen Lehmushuivin pingottumaan.

Viideltä soitin ensimmäisen kerran sairaalaan ilmoittaakseni että synnytys on käynnissä ja aion tulla aamulla, mutta vielä pärjäisin kotona. Sovittiin, että soitan vielä ennen lähtöä. Supistukset alkoivat olla jo todella kipeitä, mutta koitin ottaa ne vastaan mahdollisimman rentona ja tyynenä. Pidin mielessä, että leuan lihakset ovat mystisesti yhteydessä kohdunkaulalle, jolloin leukaperien jännittäminen saattaa hidastaa avautumista. Mies epäili, että supistukset eivät voi kovin kovia olla, jos niiden aikana vain rentoutan itseni siinä, missä satunkin olemaan ja hengitän syvään silmät kiinni :) Odotti ilmeisesti amerikanelokuvien kiljumista ja voivottelua (ja sitäkin oli kyllä tiedossa...)

Puoli kahdeksalta torstaiaamuna lähdettiin sairaalaan. Automatkalla supistukset tulivat vielä kivuliaammiksi ja tihentyivät neljään minuuttiin aiemman 5-7 minuutin sijaan. Edelleen taaksepäin nojailu ja hiljainen hengittely helpottivat supistuksen vastaanottamista, vaikka se autossa asennon takia olikin hiukan hankalaa. Sairaalaan saavuimme tasan kahdeksalta, ja ensimmäinen merkintä virallisessa synnytyskertomuksessa on klo. 08.10 seuraavanlainen:

"Tulee miehensä kanssa osastolle, koska supistaa 5 minuutin välein klo 7.30 alkaen. Kohdunsuu 4 cm auki, kalvorakko pullottaa. Aloitetaan ulkoinen KTG-rekisteröinti."

Ktg-rekisteröinti oli tuskaisa, sillä liikkuminen sai anturin pois paikoiltaan. Kökötin siis keinutuolissa, jossa ei saanut supistusten aikana hyvää asentoa millään. Pyysin jo tulo-KTG-rekisteröinnin aikana, että kätilö laittaisi ammeen täyttymään, sillä kotona suihku oli auttanut supistuksiin hyvin (onneksi oli hiljaista synnytysosastolla, ammehuoneita on nimittäin vain yksi). Puolen tunnin rekisteröinnin jälkeen pääsin vessareissun kautta ammeeseen, joka supistusten välillä tuntui ihanalta. Supistusten aikana taas olo oli entistä tukalampi, eikä hyvää asentoa tuntunut löytyvän millään. Ammeessa supistukset myös kovenivat, joten kovin kauaa en siellä sitten viihtynytkään, vaikka olin kovasti kuvitellut lekottelevani koko avautumisvaiheen ammeessa (moni muukin kuvitelma sai kyytiä kyllä... :D) Suihku sen sijaan toimi paremmin, ja jonkun tunnin vietinkin synnytyssalin piskuisessa suihkuhuoneessa suihkutellen itseäni tulikuumalla vedellä. Mies seisoi vieressäni, ja nojailin päätäni häneen yrittäen parhaani mukaan olla kastelematta häntä (kaikkea sitä huolehtiikin, olihan sillä vaihtovaatteet!)

Seuraavan KTG-rekisteröinnin aikana kipeydyin niin, etten enää osannut olla missään asennossa tai rentoutuakaan. Avautuminenkin oli hidasta, tässä vaiheessa olin auki vasta reilut neljä senttiä, eli edistystä oli tapahtunut alle sentin verran tullut koko sairaalassaoloaikana. Itkien sopersin kätilölle, että mä en pärjääkään niin hyvin kuin toivoin. Että josko sittenkin sen epiduraalin.... Varttia myöhemmin maailman rauhallisimmalla äänellä puhuva mieslääkäri tuli, silitti olkapäätä ja sanoi, että kohta helpottaa. Ja helpottikin. Epiduraalin laittaminen ei sattunut, vihlaisi kerran ja se oli siinä. Muutama supistus tuli vielä entisellä teholla, ja sen jälkeen kipu hiipui pois. Synnytyksen edistämisen varmentamiseksi kalvot puhkaistiin ja aloitettiin oksitosiini-infuusio pienellä annoksella

Epiduraalin ansiosta sain nukuttua muutaman hetken, mikä tuli yli vuorokauden valvomisen jälkeen tarpeeseen. En varsinaisesti tuntenut väsymystä, mutta olo oli aikas voipunut. Epiduraali auttoi puolisentoista tuntia, jonka jälkeen kivut taas pikkuhiljaa yltyivät. Kohdunsuu ei vielä ollut kovin reippaasti auki, nyt n. 6cm, joten sain toisen annoksen. Taas piti hetki odotella tehokkaiden supistusten kanssa, jonka jälkeen olo oli helpompi epiduraalin viedessä kivun. Kätilöiden vuoro vaihtui, ja uusi kätilö tuli esittelemään itsensä. Vaikutti mukavalta, mutta olin pitänyt ensimmäisestäkin :) Hiukan pelotti, kun oksitosiinia lisättiin reilusti, sillä tiesin ettei ponnistusvaiheessa epiduraalia heruisi, jolloin joutuisin omin voimin pärjäämään oksitosiinilla voimistettujen supistusten kanssa. Juttelin kätilön kanssa, joka kertoi kylmät faktat siitä, että oksitosiini on tarpeellinen, jotta synnytys etenisi eikä ponnistusvaihe pitkittyisi liian vaisujen supistusten kanssa. Ja kyllähän minä tiesin sen epiduraalia pyytäessäni, että muitakin toimenpiteitä seuraisi...

"Kysyy, onko oksitosiini-infuusiota pakko nostaa, pelkää olevansa kovin kipeä ponnistusvaiheessa ilman epiduraalia. Juteltu asiasta. Ymmärtää oksitosiinin tarpeellisuuden."

Epiduraali alkoi taas hiipua, ja pyysin kätilöä kurkkaamaan tilanteen, että josko sitä vielä yhden annoksen voisi saada. Tällä kertaa pyysin uutta annosta aiemmin kuin edellisellä kerralla, sillä toivoin että voisin saada sen ennen kuin edellinen ehtisi täysin hiipua pois. Kohdunsuu oli kuitenkin jo 8-9 senttiä auki, eikä uutta annosta herunut (ei sillä, ettenkö olisi pyytänyt, vaatinut, uhannut, kiristänyt ja yrittänyt vielä lahjoakin kätilöä). Lupasin kautta kiven ja kannon, että osaan ponnistaa myös puudutettuna. Kätilö ei kuitenkaan pehmennyt ehdotukselleni, ja niin kävin odottelemaan supistusten kipeytymistä aika pelokkaana. Muistan sanoneeni kätilölle, että en ole vielä valmis synnyttämään. Että voisin ottaa sen epiduraalin ja pysäyttää oksitosiinin hetkeksi, että voisin pitää vielä pienen tauon. Eipä käynyt tämäkään ehdotus... :D

"Kertoo paineen tunnetta tuntuvan välilihan alueella, ohjattu käymään vessassa, tuloksetta. Jää sängyn laidalle istumaan, huokailee supistusten aikana. Kysyy lupaa ponnistella hiukan tuntemusten mukaan, kehotettu toimimaan niin kuin hyvältä tuntuu. Ei toiveita ponnistusasennolle, ei halua ainakaan jakkaraa. Jää nyt puoli-istuvaan."

Istuskelin sängynlaidalla ja välillä makoilin puoli-istuvassa asennossa sängyllä. Supistukset tulivat nyt parin- kolmen minuutin välein, jolloin ponnistelin kevyesti. Tai lähinnä yritin rentouttaa ja "vapauttaa" alapään kudoksia aina supistuksen tullessa. Neljän aikaan kysyin kätilöltä, että mistä hän laskee aktiivisen ponnistusvaiheen alkavaksi, että olisiko tämä jo sitä, kun tekee kovasti mieli ponnistaa. Mikään ponnistuspakko ei kuitenkaan ollut kyseessä, ei ainakaan fyysinen. Pään sisällä kuitenkin oli suuri tarve ponnistaa, tuntui, että nyt on se hetki.

"Paineentunne kasvaa, siirtyy puoli-istuvaan asentoon. Tarjottu ilokaasua, muttei halua kokeilla. Oksitosiinia nostettu. Tarjottu mahdollisuutta synnytyssuunnitelman mukaisiin ponnistusasentoihin, muttei enää halua vaihtaa. Aktiivinen ponnistusvaihe alkaa 16.16. Upein, rauhallisin työnnöin työntää lastaan syntymään, puoliso hyvänä tukena. Välilihaa haudottu lämpimillä kääreillä ja tuettu perinteisesti. 16.37 syntyy reipas pieniherra, napanuora kerran vartalon ympäri, löysätty syntymän hetkellä. Kuivattu vauva ja nostettu äidille."

Ponnistusvaihe alkoi ikäänkuin huomaamatta, missään vaiheessa ei käsketty ponnistamaan, vaan tein omien tuntemusten mukaan. Kätilö ei missään vaiheessa sanonut, että nyt on ihan minuuteista kyse, joten olimme miehen kanssa jokseenkin hölmistyneitä, kun puoli viideltä torstai-iltana syliin nostettiin pieni ja kiukkuinen poika. Koska ponnistukset olivat omassa tahdissa ja omassa rauhassa työstettyjä, en jotenkin osannut mieltää niitä THE ponnistuksiksi, joilla vauva syntyisi :D Odotin, että kätilö käskisi laittaa leuan rintaan ja pidättämään hengitystä, niinkuin leffoissa. Eipä niin tapahtunut, ja koin ponnistusvaiheen todella helpoksi ja onnistuneeksi. Siinä sitä vain pusattiin. Kyllähän minä huusin, halusin lähteä pois ja pelkäsin, mutta koko ajan tiesin, että kyllä minä pystyn tähän! Kovin tarkkoja yksityiskohtia vauvan syntymästä en muista, mutta pään synnyttyä muistan sanoneeni "onneksi mun osuus on nyt ohi!" (jepjep...) ja koko vauvan synnyttyä, että "olenpas mä taitava" :D

Vauva tarttui rintaan heti kiinni hyvin napakasti, ja söi reippaasti. Mies sai katkaista napanuoran ja otti muutamia kuviakin. Sitten odoteltiin yhdessä istukkaa ja tarkasteltiin vaurioita. Tai no, sen teki pääasiassa kätilö. Miestä kielsin kurkkaamasta ja itse en sitten uskaltanut :) Istukka oli tiukassa kiinni, ja sitä odoteltiin reilu tunti, jonka jälkeen ruvettiin puhumaan käsinirroituksesta nukutuksessa. Lääkäri aikoi vielä itse tulla kokeilemaan, josko se irtoaisi kohtua painamalla, mutta leikkaussalia varten tilattiin jo labranäytteet. Itse en pitänyt käsinirroitusta mitenkään huonona vaihtoehtona, koska saisin nukkua, tikit ommeltaisiin nukutuksessa ja samalla tehtäisiin kohdun kaavinta, joka vähentäisi jälkivuotoa ja varmistaisi sen, että ei ainakaan jää mitään jämiä kohtuun. Ainoa miinus tietysti se, että joutuisin eroon vauvasta tunniksi-pariksi, mutta tiesin että mies saisi olla vauvan kanssa sen ajan kuitenkin. Joten ihan hyvillä mielin olisin itsekkäästi lähtenyt vähän leikkaussaliin lepäämään :D Lääkäri sitten kuitenkin sai istukan irroitettua salissa.

"I-synnyttäjä, synnyttänyt 16.37, istukka jäänyt kiinni. Saanut cytotecit ja aloitettu cyntocinon-infuusio, istukka edelleen kiinni. Tarjotaan synnyttäjälle ilokaasua, ei halua. Painetaan istukka reippain ottein irti, irtoaa siististi 17.56. Kokonaisvuoto 300ml (100+200). Kohtu hyvin supistunut alle navan, jälkivuoto normaalia. Alapää turvoksissa. Ommellaan 7 tikkiä välilihan ja emättimen alueelle."

Istukan irtoamisen jälkeen siirryin kyljelleni makaamaan, ja pidin vauvaa vielä hetkisen rinnalla. Sitten kätilö alkoi pikkuhiljaa ajamaan meitä hellästi mutta varmasti lapsivuodeosaston puolelle ;) Siispä mies pääsi kylvettämään vauvaa, ja sillä aikaa könysin itse suihkuun. Siinä suihkutellessa varovaisesti kokeilin alapäätä, ja olihan se "vähän" turvoksissa! Siis ihan järkyttävää, tuntui kuin siellä olisi ollut jotain ihan muuta, kuin oma härvä!  Kyllähän se turvotus sitten laski, mutta aika hurjaa se aluksi oli.

Lapsivuodeosastolla olimme neljä päivää vauvan verensokeriseurannan vuoksi, ja onneksi saimme olla perhehuoneessa. Valokuvia otettiin sairaalareissun aikana reilut kaksisataa (!), joista suurin osa täsmälleen samanlaisia pimeitä, heilahtaneita kuvia pienestä ruttuturvasta <3 Eniten minua omassa voinnissa synnytyksen jälkeen yllätti onttouden tunne vatsassa, kun sinne yht'äkkiä tulikin paljon tilaa. Tuntui siltä, kuin olisi kova nälkä koko ajan, vaikkei kyllä ollutkaan. Ruokahalua sain metsästää muutaman viikon ajan, ja nyt kun sitä olisi niin imetys on sen verran sitovaa, etten kovin suuria ruoka-annoksia kerkeä missään välissä nauttimaan :) Päiväunetkin vauva nukkuu sylissä, siitä yksinkertaisesta syystä etten henno jättää häntä yksin koppaansa nukkumaan, enkä itsekään osaa olla rauhassa ellen ole jatkuvasti näköetäisyydellä vauvasta (tai tiedä, että joku muu luotettava henkilö on. Eli siis mies tai omat vanhempani). Tällä hetkellä en koe tätä vauvanhoidon kokonaisvaltaisuutta ahdistavana, päin vastoin. Oma vauva nukkumassa vatsan päällä tuntuu ihanalta. Ja maitoposkinen vauva, joka nukahtaa pää tissiä vasten syötyään vatsansa täyteen. Ei sitä vaan viitsi siirtää siitä mihinkään! Ehkä vielä joskus kaipaan enemmän omaa aikaa, mutta nyt nautin täysin rinnoin (kirjaimellisesti!) siitä, että saan pitää pientä poikaani lähellä. Pian tulee aika, jolloin saan vain haaveilla tuntikausien sylittelyistä... :)