Sinne meni.

Äitienpäivä oli ja meni. Vaikka periaatteessa äitienpäivä oli tänä vuonna iloinen asia, liittyi sekä lauantaihin että sunnuntaihin meillä aika paljon kyyneleitä. Nyt, vuoden jälkeen, olemme vasta pystyneet toden teolla käsittelemään sitä, miten totaalista paskaa viime vuoden kevät oli. Nyt vasta on uskallettu kunnolla puhua. 

Lauantai-iltana, Pikku-J:n jo nukkuessa, pohdimme, mitä olisi voinut olla. Jos heti ensimmäinen raskaus olisi onnistunut, meillä olisi kymmenen kuukauden ikäinen lapsi. Jos toinen, niin puolivuotias... Ei sillä, Pikku-J on juuri se vauva jota me odotettiin ja joka me haluttiin, en tosiaankaan tarkoita sitä etteikö niin olisi. Mietittiin vaan, että Mitä Jos. Ja Miksi. Mies sanoi, vaikka se kornilta kuulostaakin, että jokainen Pikku-J:n hymy saa sen ihanan onnenläikähdyksen lisäksi aikaan pienen haikeuden. Mitkä hymyt me menetettiin? Miehelle menetykset ovat konkretisoituneet elävän lapsen myötä huomattavasti, ja ehkä hän tekee surutyötä hitaasti ja varmasti ollen nyt siinä vaiheessa, jota itse elin alku- ja keskiraskaudessa Pikku-J:tä odottaessa. 

Joka tapauksessa, siitä huolimatta Mitä Jos ja Miksi, olen nyt onnellisempi kuin koskaan. Puheet alle 1-vuotiaiden lasten vanhempien tilastollisesta onnettomuudesta kummastuttavat (ja eroluvut ne vasta kummastuttavatkin!), koska meille sekä yksilöinä että pariskuntana tämä on elämän tähän asti parasta aikaa. Ja parempaa on tulossa, koko Pikku-J:n elämä! Ja me saadaan seurata aitiopaikalta. 

Eilen illalla, elämäni miesten jo nukkuessa, olin kiitollisempi kuin koskaan. Niin, että sydän meinaa pakahtua ja itku tulee väkisinkin. Vetää aika nöyräksi.

Lauantai ennen Sitä Päivää

Lapsettomien lauantai ja Se Päivä. Äitienpäivä. Edellisestä keskenmenosta tulee kuluneeksi vuosi. Tämä kevät on ollut hyvin erilainen, kun vuoden takainen ja tuleva äitienpäivä on täydellinen vastakohta viimevuotiselle. Jännää. Vaikka tilanne on nyt tämä, me vietetään myös lapsettomien lauantaita (vietetään? No, kuitenkin. Ei kai sitä nyt juhliakaan voi?). Muistetaan meidän tähdenlentoja ja niitä, jotka vielä odottavat omaa onneaan. Mä en voi taata onnistumista kenellekään, mutta voin luvata toivoa sydämeni pohjasta, että jokainen lasta toivova myös lapsen saisi.

Ensimmäinen.

Ensimmäinen synnytys on perin juurin samanlainen kokemus, kuin ensimmäinen kerta huvipuiston hurjimmassa kieputtimessa. Siihen pääsyä odottaa ja odottaa, ja sitten kun vihdoin on riittävän pitkä pääsemään kieputtimeen, alkaa jännittämään. Uskaltaako, pystyykö, onko se turvallista. Sydän pamppaillen sitä kuitenkin menee, näyttää rannekkeen ja istuu kyytiin. Ylösalaisin, takaperin, kovaa, ympäriämpäri. Vähän koskee, kun turvapuomit puristaa ja pää heiluu miten sattuu. Mihinkään ei ehdi keskittymään, on paha olo, vauhti huimaa päätä ja ajantaju katoaa. Kun kyydistä vihdoin pääsee pois ja kävelee jalat täristen lepäämään, ajattelee vain, ettei koskaan enää ikinä tuohon. 

Muutaman hetken rauhoituttuaan, sitä on valmis juoksemaan suuna päänä uudestaan samaan pyöritykseen.

Ja minä haluan toisen lapsen.

Joskus on vaikea tietää, mistä aloittaa...

Kuusiviikkoinen

Pieni poikanen, jolla on jo nimikin, on nyt kuusi viikkoa vanha. Hän painaa hiukan yli viisi kiloa, on hyvin poimuinen ja pullea, osaa hymyillä ja kujertaa. Nukkuu, syö, seurustelee ja nukkuu taas. Viime yönä nukkui ensimmäistä kertaa neljä tuntia putkeen! Olo oli vanhemmilla kuin uudestisyntynyt, kun ensimmäiselle syötölle herätessä kello olikin JO kaksi :)

Rakastun päivä päivältä enemmän. Joka päivä huomaan jotain uutta, kuten hurmaavan kiharan hiuksen (kyllä, yhden hiuksen) takaraivolla. Varpaan kynsien muodon. Uuden poimun käsivarressa. Kikan, jolla saan hymyn houkuteltua esille. Tänään havaitsin kaksoisleuan kiertävän koko kaulan, niin, että pienellä on myös kaksoisniska!

Pidän pientä sylissä tai kantoliinassa lähes koko päivän - kunnes mies tulee kotiin ja ottaa hänet syliin illaksi. Yöt nukumme vierekkäin. Vaikka joskus hetkeksi laskisinkin pienen sitteriin tai sänkyyn yksin, tulee molemminpuolinen ikävä hyvin pian, pienellä ehkä hiukan pakottavammin kuin minulla :) Vaikka välillä imetys ja sylikissana viihtyvän vauvan hoitaminen tuntuu liian sitovalta, en kuitenkaan haluaisi olla missään muuallakaan tai tehdä mitään muuta. Ikävä iskee lähikioskilla käydessä (ja vauvaa ajatellessa alkaa maito herua!) ja kotiin pitää pikakävellä (ei juoksemista näille tisseille). Edelleen pidän mielessä, että ihan liian pian tulee aika, jolloin vauva kaipaa jo muutakin kuin vanhempien syliä. Pitää nauttia tästä ajasta, kun saan pitää pienen lähellä :) (Jos tämä nyt kuulostaa sairaalloisen riippuvaiselta äidiltä, niin no worries, ihan järjissään täällä viellä ollaan. Vauvan läheisyys vaan tuntuu niiiiin hyvältä, ja eikös se evoluutiobiologisesta näkökulmasta ole ihan järkevääkin, että emo kokee tarvetta olla poikasen lähellä? ;))

Imetys on ihan kivaa - silloin kun se onnistuu hyvin. Turhauttaa, kun vauva hamuilee SUU KIINNI. Lieneekö meidän pienen erikoisominaisuus, imetyskirjallisuudesta tai tohtori Googlelta en löytänyt vinkkejä tämän ongelman selättämiseen. Imetyskirjallisuudesta tosin löytyi aimo annos syyllisyyttä, kuten myös vauvahierontakirjasta ja parista muustakin alan opuksesta. Teen parhaani tarjotakseni pienelle riittävästi ravintoa, rakkautta ja läheisyyttä, mutta aina joku jossain tekee kaiken paremmin. Ja kirjoittaa siitä sitten kirjan. Eräässä hiukan vanhemmassa kirjassa kehotettiin äitiä jaksamisensa mukaan opiskelemaan tai ompelemaan vauvan nukkuessa. Öh? Jos vauva nukkuu, niin minä köllötän vieressä ja nukun. Tai luen kirjoja ja poden syyllisyyttä ;) No, siinähän sanottiin että jaksamisen mukaan, ja minäpä en jaksa. Varmastikaan näitä kirjoja ei ole kirjoitettu syyllistämään, mutta kyllä oma epäonnistumisen pelko ja suorituspaineet täydellisestä äitiydestä ajavat herkästi niin ajattelemaan.

Koen suurta tarvetta pärjätä kaikessa yksin ja mahdollisimman tehokkaasti ja hyvin. Haluaisin siivota ja pitää kodin kauniina. Haluaisin ommella. Haluaisin hiukan opiskellakin. Koska olen nuori (nuorehko?), koen tarvetta näyttää kaikille että pärjään ihan hyvin itse. Pelkään ihmisten ajattelevan, etten ollut valmis äitiyteen, jos pyydän apua. Joskus pelkään pyytää apua myös mieheltä, vaikka se on ihan naurettavaa. Onneksi apua tarvitsee harvoin pyytää, mies tekee ihan mukisematta lähes kaikki kotityöt oman työnsä päälle. Ja muistuttaa minua siitä, että hän tekee töitä vain kahdeksisen tuntia päivässä, kun taas minä olen joko työn touhussa tai päivystystilassa ympäri vuorokauden. Mikä on tietty totta, mutta... No, ehkä ajan kanssa. Ja kantoliina tosiaan pelastaa paljon, saan ainakin pyykit ja astiat hoidettua pesukoneisiin suht' säännöllisesti :) Mitään muuta en viitsi edes aloittaa, vaan käytän ajan lepäämiseen.

Tällä hetkellä mies nukkuu nojatuolissa vauvan kanssa. Olohuone on sekainen, harsoja joka puolella, sohva täynnä tyynyjä hyvän imetysasennon tueksi. On hämärää ja hiljaista, vauvasta kuuluu silloin tällöin inahduksia, mitä lie unia näkee. Juuri tätä me haluttiinkin <3

Neuvolakuulumiset

Neuvolakäynti Pikku-J:n ollessa tasan yhden kuukauden ikäinen toi meille seuraavaa informaatiota:

"Sosiaalinen, reipas ja jäntevä poika. Kasvaa rintamaidolla."

No, kiitos tästä :D Itse neuvolakortteja täyttäessäni (esimerkiksi työharjoittelussa neuvolassa) tuntuu, ettei tila riitä kaikille huomioille joita haluaisin lapsesta kirjoittaa. Meidän täti on ilmeisesti lyhytsanaisempaa sorttia :) Vähän hämmentää se, miten kuukauden ikäinen voi olla sosiaalinen? Eihän se oikein ota vielä edes katsekontaktia. Öhisee ja ähisee toki, joskus kiljaiseekin, mutta että sosiaalinen? Niin, että se ihan erikseen mainitaan. Epäilen. Eihän tuolla oikeasti mitään merkitystä ole, mutta ihmetyttää että mitähän täti tällä tarkoitti :)

Muutoin neuvolassa perustutkimukset ihan normaalit, painoa ~1,3kg lisää alimpaan mitattuun lukemaan, joka oli sairaalastakotiutumispäivänä 2650g. Pituuttakin muutama sentti lisää, joskaan vauvan mittaaminen ei ole kovinkaan eksaktia tiedettä :) Reippaasti poika siis kasvaa. Ja sietää näillä syömismäärillä kasvaakin, ihan turhan takia en jaksaisi olla vuorokaudesta noin kahtakymmentä tuntia maidosta läpimärkä (pelkkä vauvan ajatteleminen saa maidon herumaan) ja syöttää kahtatoista kertaa. Vähintään. Mutta mainittakoon, että mielummin näin päin, kuin että maidosta olisi pulaa!

Itselläni oli myös kaikki hyvin, tehtiin ne samat perustutkimukset kuin neuvolakäynneillä raskauden aikanakin. Pissa oli puhdas, verenpaine hyvä, hb 151 (!) ja paino 65kg (ennen raskautta painoin 68kg, eli ihan hyvin on paino tippunut). Sf-mittaa ei luonnollisestikaan mitattu, mutta kohtu on palannut jo normaalitilaansa jonnekin lantion luiden suojaan, eikä ole tunnusteltavissa hyvin. Jälkivuoto oli ja meni.

Täti käski miettimään tulevaa ehkäisyä. Jaa. Ehkäisyä? Tuntuu perin kaukaiselta asialta, mutta tosiaan, en ole valmis raskautuminen-keskenmeno-raskautuminen-keskenmeno -rumbaan uudestaan. En voi tietenkään sanoa, että niin kävisi.... Mutta kuitenkaan. Haluan nauttia täysillä Pikku-J:n vauva-ajasta ja lapsuudesta, en usko että voisin olla niin hyvä äiti kun haluaisin, jos elämä olisi nyt samanlaista kuin vuosi sitten. Ehkäisyä siis, kyllä kiitos. Toistaiseksi ei ole ollut tarvetta, mutta heti, kun a) vauva nukkuu eikä osoita merkkejä lähiaikoina heräämisestä, b) minä ja mies ollaan hereillä eikä osoiteta merkkejä lähiaikoina nukahtamisesta, c) ei keksitä tärkeämpää tekemistä (pyykkäämistä, siivoamista, asioiden hoitamista, jne.), on eka kerta synnytyksen jälkeen käsillä! Halua kyllä on, mutta muut tekijät hidastavat vauhtia :)

Ekakertalaisen hämmästelyitä

Asioita, jotka yllättivät minut (viittä vaille valmiin kätilön, hyvää päivää sentään :D Enpä tosiaan tiennytkään kaikkea!)

- on mahdollista olla kiinnostunut omasta ulkonäöstään myös synnytyksen aikana (ohje, jossa neuvotaan lähtemään sairaalaan kun ripsivärin laittaminen ei enää kiinnosta, olisi meillä johtanut kotisynnytykseen)

- on mahdollista ajatella ihan typeriä asioita synnytyksen ja jopa ponnistusvaiheen aikana ("tekeepä mun mieli ananasmehua. Ananakset on kyllä kivan näköisiä, voikohan niitä kasvattaa kotona viherkasveina. MIKSI MÄ AJATTELEN ANANAKSIA, munhan pitäis synnyttää?!")

- ponnistusvaihe ei ollutkaan yhtä tuskaa, vaikka supistusten välit ovatkin lyhyemmät. Kerkesi siinä kuitenkin aina hengähtää.

- jälkeläisen syntymän myötä ei mystisesti kasva aikuiseksi ja eri ihmiseksi kuin aiemmin. (Sitä ei tapahtunut 18-vuotispäivänä, kotoa pois muuton päivänä, kihlajaispäivänä, hääpäivänä eikä minään muunakaan päivänä. Jatkan odottelua).

- synnytyksen jälkeen ei tullut suurta rakkauden tulvaa pientä ihmistä kohtaan. Pääasiassa tunsin helpotusta siitä, että raskaus ja synnytys on onnellisesti takanapäin. 

- hormonit todella auttavat yli-inhimillisiin valvomissuorituksiin!

- seksi voi kiinnostaa yllättävän pian. 

- pimppi ei näytä mitenkään erityisen erilaiselta, vain vähän avoimemmalta.

- vauvan jälkeinen tyhjyys mahassa tuntuu oudolta, ja kesti pari päivää. Pelkäsin, että olotila on pysyvä.

- maidonnousu sattui ihan kamalasti! 

- palautuminen tapahtui yllättävän nopeasti ja huomaamatta, eräänä päivänä sitä vain tuntuikin omalta itseltä.

- kaikista hormoneista huolimatta en ole nyyhkivä hermokimppu, en kokenut baby-bluesia enkä ainakaan toistaiseksi ole masentunutkaan. Olo tuntuu hämmentävän tavalliselta.

- imetys vie aikaa ja on tylsää. Ei sitä imevää vauvaa jaksa loputtomiin katsella (mutta aika kauan kuitenkin <3). Digiboksille tallennetut leffat ja hömppäsarjat onneksi pelastavat paljon.

- sitten kun vauvaan rakastuu, niin se on menoa. Sitä olisi oikeasti valmis antamaan vaikka oikean kätensä pienen puolesta. Rakkaus on myös ehdotonta, ja tuntui erilaiselta kuin mikään muu rakkaus aiemmin.

- ensimmäisten viikkojen aikana pelkäsin, että selkä- ja vatsalihakseni ovat surkastuneet lopullisesti pois. Vieläkin pitää muistaa erikseen pitää ryhtiä yllä, ettei lysähdä ihan kasaan. Etenkin vauvaa kantaessa sitä herkästi menee sellaiseen mammaryhtiin.

- omat tarpeet unohtuvat herkästi. Siis ihan ne perusjututkin, kuten vessassa käynti ja syöminen.

- sitä voi olla helvetin ylpeä jostain, johon on kuitenkin itse voinut aika vähän vaikuttaa. 

Ja myös moni, moni muu asia on hämmästyttänyt ja kummastuttanut tuoretta äitiä kuluneen kolmen viikon ja kuuden päivän aikana :)