Kuusiviikkoinen

Pieni poikanen, jolla on jo nimikin, on nyt kuusi viikkoa vanha. Hän painaa hiukan yli viisi kiloa, on hyvin poimuinen ja pullea, osaa hymyillä ja kujertaa. Nukkuu, syö, seurustelee ja nukkuu taas. Viime yönä nukkui ensimmäistä kertaa neljä tuntia putkeen! Olo oli vanhemmilla kuin uudestisyntynyt, kun ensimmäiselle syötölle herätessä kello olikin JO kaksi :)

Rakastun päivä päivältä enemmän. Joka päivä huomaan jotain uutta, kuten hurmaavan kiharan hiuksen (kyllä, yhden hiuksen) takaraivolla. Varpaan kynsien muodon. Uuden poimun käsivarressa. Kikan, jolla saan hymyn houkuteltua esille. Tänään havaitsin kaksoisleuan kiertävän koko kaulan, niin, että pienellä on myös kaksoisniska!

Pidän pientä sylissä tai kantoliinassa lähes koko päivän - kunnes mies tulee kotiin ja ottaa hänet syliin illaksi. Yöt nukumme vierekkäin. Vaikka joskus hetkeksi laskisinkin pienen sitteriin tai sänkyyn yksin, tulee molemminpuolinen ikävä hyvin pian, pienellä ehkä hiukan pakottavammin kuin minulla :) Vaikka välillä imetys ja sylikissana viihtyvän vauvan hoitaminen tuntuu liian sitovalta, en kuitenkaan haluaisi olla missään muuallakaan tai tehdä mitään muuta. Ikävä iskee lähikioskilla käydessä (ja vauvaa ajatellessa alkaa maito herua!) ja kotiin pitää pikakävellä (ei juoksemista näille tisseille). Edelleen pidän mielessä, että ihan liian pian tulee aika, jolloin vauva kaipaa jo muutakin kuin vanhempien syliä. Pitää nauttia tästä ajasta, kun saan pitää pienen lähellä :) (Jos tämä nyt kuulostaa sairaalloisen riippuvaiselta äidiltä, niin no worries, ihan järjissään täällä viellä ollaan. Vauvan läheisyys vaan tuntuu niiiiin hyvältä, ja eikös se evoluutiobiologisesta näkökulmasta ole ihan järkevääkin, että emo kokee tarvetta olla poikasen lähellä? ;))

Imetys on ihan kivaa - silloin kun se onnistuu hyvin. Turhauttaa, kun vauva hamuilee SUU KIINNI. Lieneekö meidän pienen erikoisominaisuus, imetyskirjallisuudesta tai tohtori Googlelta en löytänyt vinkkejä tämän ongelman selättämiseen. Imetyskirjallisuudesta tosin löytyi aimo annos syyllisyyttä, kuten myös vauvahierontakirjasta ja parista muustakin alan opuksesta. Teen parhaani tarjotakseni pienelle riittävästi ravintoa, rakkautta ja läheisyyttä, mutta aina joku jossain tekee kaiken paremmin. Ja kirjoittaa siitä sitten kirjan. Eräässä hiukan vanhemmassa kirjassa kehotettiin äitiä jaksamisensa mukaan opiskelemaan tai ompelemaan vauvan nukkuessa. Öh? Jos vauva nukkuu, niin minä köllötän vieressä ja nukun. Tai luen kirjoja ja poden syyllisyyttä ;) No, siinähän sanottiin että jaksamisen mukaan, ja minäpä en jaksa. Varmastikaan näitä kirjoja ei ole kirjoitettu syyllistämään, mutta kyllä oma epäonnistumisen pelko ja suorituspaineet täydellisestä äitiydestä ajavat herkästi niin ajattelemaan.

Koen suurta tarvetta pärjätä kaikessa yksin ja mahdollisimman tehokkaasti ja hyvin. Haluaisin siivota ja pitää kodin kauniina. Haluaisin ommella. Haluaisin hiukan opiskellakin. Koska olen nuori (nuorehko?), koen tarvetta näyttää kaikille että pärjään ihan hyvin itse. Pelkään ihmisten ajattelevan, etten ollut valmis äitiyteen, jos pyydän apua. Joskus pelkään pyytää apua myös mieheltä, vaikka se on ihan naurettavaa. Onneksi apua tarvitsee harvoin pyytää, mies tekee ihan mukisematta lähes kaikki kotityöt oman työnsä päälle. Ja muistuttaa minua siitä, että hän tekee töitä vain kahdeksisen tuntia päivässä, kun taas minä olen joko työn touhussa tai päivystystilassa ympäri vuorokauden. Mikä on tietty totta, mutta... No, ehkä ajan kanssa. Ja kantoliina tosiaan pelastaa paljon, saan ainakin pyykit ja astiat hoidettua pesukoneisiin suht' säännöllisesti :) Mitään muuta en viitsi edes aloittaa, vaan käytän ajan lepäämiseen.

Tällä hetkellä mies nukkuu nojatuolissa vauvan kanssa. Olohuone on sekainen, harsoja joka puolella, sohva täynnä tyynyjä hyvän imetysasennon tueksi. On hämärää ja hiljaista, vauvasta kuuluu silloin tällöin inahduksia, mitä lie unia näkee. Juuri tätä me haluttiinkin <3