Masussa köllii tällä hetkellä 2,8 kg painava pojanmötkäle. Mies oli syntyessään 2,9 kg, ja kevyimmillään painoi 2,7 kg muutaman päivän iässä. Meidän pieni on jo isäänsä isompi :)
Eilen iltapäivästä havaitsin, että pieni on ollut kovin vaisu koko päivän, joten kävin päivystyksessä tarkistuttamassa tilanteen. Pieni voi oikein hyvin, eikä liikkeiden vähyydelle löytynyt mitään syytä. Ktg-käyrää otettiin peräti kolmen tunnin ajan ja välissä käytiin lääkärin ultrattavanakin, jolloin tehtiin tuo painoarvio. Miehisiä vehkeitäänkin pieni esitteli ihan häpeilemättä :) Sekä lääkärin että kätilön mukaan käyrä oli "oppikirjamatskua". Käyrälle piirtyi myös "säännöllisiä" (vartin-parinkymmenen minuutin välein) harjoitussupistuksia, niitä on ollut nyt vajaan parin viikon aikana joka ilta muutaman tunnin ajan. Pää on kuulemma vielä liikkuvana, mutta hyvää matkaa menossa alaspäin. Enää on kyse viikoista, ennen kuin me saadaan pieni syliin <3
perjantai 28. tammikuuta 2011
tiistai 25. tammikuuta 2011
maanantai 24. tammikuuta 2011
36+0 ja viimeinen neuvolalääkäri
Enää viikko jäljellä täysiaikaisuuteen, ja nytkin syntyvä vauva pärjäisi todennäköisesti vallan hyvin ilman erityistä hoitoa. Alkaa vakavasti näyttää siltä, että kyllä se nyytti saadaan nyt kotiin asti. Olettaen, että kykenen tämän synnyttämään, sillä gestaatiodiabetesdiagnoosista huolimatta en pääse synnytystapa-arvioon eikä tämänpäiväinen lääkärikään kommentoinut asiaa mitenkään. Kukaan ei ole tsekannut lantion mittoja sisätutkimuksen yhteydessä, eikä vauvalle tehty kokoarviota. Vähän jännittää, kun kuitenkin isokokoisen vauvan saaminen on näissä olosuhteissa ihan mahdollista. Ja harmittaa, kun huoltani tästä ei oteta tosissaan neuvolassa. Diabeteksen takia suurikokoinen vauva kuitenkin on suuremmassa riskissä kärsiä komplikaatioista synnytyksen aikana, kuin normaalikokoinen. Ajattelin soittaa synnytyssairaalaani ja kysyä suoraan sieltä, voisinko mahdollisesti päästä näytille, koska tämä tosiaan huolestuttaa. Ja kun vielä tämän päivän terkkarikäynnillä terkka vakuutti, että lääkäri katsoo lantion mittasuhteita! Joku voisi sanoa, että ehkä lääkäri osaa asiansa ja katsoi ne ihan huomaamattani, mutta näin ei ihan satavarmasti ole. Sen verran on alan koulutusta takana itsellänikin, että tiedän ettei tämä lääkäri, vaikka mukava olikin, varmasti huomaamattani mittaillut lantiota...
Muutoin neuvolakäynti oli aivan yhtä antoisa kuin aiemmatkin, perustarkastukset, "voivoi, harmi että on liitoskipuja", "nähdään ensi kerralla" ja yhtäkkiä olinkin neuvolan ulkopuolella hölmistyneenä. Tässäkö tämä taas oli? Sen verran sentään, että kohdunsuu on lähtenyt pehmentymään ja ulkosuu on sormelle auki. Normitilanne siis.
Hurja ajatus, että parin viikon päästä meillä voi olla jo vauva. Ja että kuuden viikon päästä synnytys on jo varmasti takanapäin. Alan olla jo malttamaton tapaamaan vauvan. Jännää, että muutaman viikon sisällä meille muuttaa uusi ihminen, joka toisaalta on niin tuttu, kuin vain voi olla, mutta toisaalta ihan täysin tuntematon. Minkä näköinen, minkä luontoinen, mistä pitää ja mistä ei? Odotellessa siis... :)
Muutoin neuvolakäynti oli aivan yhtä antoisa kuin aiemmatkin, perustarkastukset, "voivoi, harmi että on liitoskipuja", "nähdään ensi kerralla" ja yhtäkkiä olinkin neuvolan ulkopuolella hölmistyneenä. Tässäkö tämä taas oli? Sen verran sentään, että kohdunsuu on lähtenyt pehmentymään ja ulkosuu on sormelle auki. Normitilanne siis.
Hurja ajatus, että parin viikon päästä meillä voi olla jo vauva. Ja että kuuden viikon päästä synnytys on jo varmasti takanapäin. Alan olla jo malttamaton tapaamaan vauvan. Jännää, että muutaman viikon sisällä meille muuttaa uusi ihminen, joka toisaalta on niin tuttu, kuin vain voi olla, mutta toisaalta ihan täysin tuntematon. Minkä näköinen, minkä luontoinen, mistä pitää ja mistä ei? Odotellessa siis... :)
torstai 20. tammikuuta 2011
35+3 ja kiitollisuus
Mä olen käsittämättömän onnellinen, ettei tämä raskaus mennyt kesken. Vaikkei aiemmat keskenmenot aktiivisesti enää pyöri mielessä, niin silti kiitän joka ilta pienessä mielessäni, että sain pitää tämän. En tiedä minne kiitokset lähtevät, tai minne alkuraskauden vuotojen aikana lähettämäni uhkavaatimukset päätyivät, mutta kiitos sille joka ne otti vastaan ja antoi tämän tapahtua. Jo ennen tämän raskauden alkua, olimme päättäneet että seuraava raskaus on viimeinen tältä erää. Enempään ei rahkeet riittäneet sillä hetkellä. Alkuraskauden vuotojen ja kramppien aikana olin varma, että jos tämä raskaus menee kesken, niin minä lähden myös. En uskonut, että sellaisesta (henkisestä) tuskasta voi enää selvitä hengissä tai järjissään. Nyt se kuulostaa dramaattiselta, mutta silloin se oli niin totta.
Sitä vaan, että nyt, kun istun neulomassa Möyriäiselle pieniä sukkia ja tumppuja, muistan olla äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että saan olla raskaana. Saan synnyttää ja huolehtia pienestä ihmisestä. Ja kaiken sen mukana sain mahdollisuuden olla taas minä.
Kiitos.
Sitä vaan, että nyt, kun istun neulomassa Möyriäiselle pieniä sukkia ja tumppuja, muistan olla äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että saan olla raskaana. Saan synnyttää ja huolehtia pienestä ihmisestä. Ja kaiken sen mukana sain mahdollisuuden olla taas minä.
Kiitos.
maanantai 17. tammikuuta 2011
35+0 ja ensimmäinen päivä äitiyslomalla
Tänään raskausviikkoja pyörähti täyteen 35, eli pieni Möyriäinen on laitettu alulle tasan 33 viikkoa sitten :) Tälle päivälle napsahti myös ensimmäinen äitiyslomapäivä, josta tienaan 1€/h, sillä hurjien tulojeni perusteella saan äitiyspäivärahaa reilut 24 euroa jokaiselta arkipäivältä laskettuun aikaan asti. Lasketusta ajasta eteenpäin päiväraha tippuu minimiin, eli reiluun 22 euroon. Vaan eipä tunnu missään, sillä opintorahaan verrattuna tulot ovat nyt hetkellisesti nousseet! Tätä onnea riittääkin sitten lokakuulle asti, jolloin jään kotihoidontuelle, joka on minimissään kolmisensataa euroa, johon päälle tulee kuntakohtainen lisä (meilläpäin parisataa) ja tietysti lapsilisä. Eli ei huimaa pudotusta tulotasoon silloinkaan, ja noilla tuloilla mennäänkin sitten siihen asti, kun Möyriäinen täyttää kaksi vuotta ja siirtyy päivähoitoon (nyyh!).
Koska mies on kuitenkin palkkatöissä, suunnittelimme että vähintäänkin lapsilisä laitetaan joka kuu säästöön asuntosäästötilille (joka hyödyttää Möyriäistäkin huomattavasti enemmän, kuin tavallinen säästötili). Oman asunnon osto on haaveissa suunnilleen kolmen vuoden päästä, jolloin olemme molemmat (toivottavasti) palkkatöissä. Omalla alallani töitä kyllä löytyy, jos on valmis joustamaan työnkuvasta. Vaikka virallinen ammattinimikkeeni tuleekin olemaan kätilö, on minulla myös sairaanhoitajan pätevyys, eli voin työskennellä vaikka missä sairaalassa tahi jopa vanhainkodissa. Oman kokemukseni mukaan reippaalta hoitajalta ei työt pääkaupunkiseudulla lopu, etenkään jos vanhustyö kelpaa :) Ja kyllähän se kelpaa, jos kätilön hommia ei suoraan ole tarjolla. Asuntoa varten olemme säästäneet lähes suhteen alkuajoista asti (no kun kerta tiedettiin että tämä on nyt tässä - 18-vuotiaiden itsevarmuudella ;)). Viimeiseksi takarajaksi asunnon ostolle olen laittanut sen vuoden, kun Möyris täyttää seitsemän, sillä haluan ettei pienen tarvitse vaihtaa koulua. Se on sitten vuosi 2018 silloin.... Mutta ehkäpä tässä nyt jo sitä ennen jotain saadaan aikaiseksi :)
Että suunnitelmia löytyy, saas nähdä mitä elämä heittää eteen häiritäkseen tarkkaan laskelmoitua tulevaisuuttani :D
Koska mies on kuitenkin palkkatöissä, suunnittelimme että vähintäänkin lapsilisä laitetaan joka kuu säästöön asuntosäästötilille (joka hyödyttää Möyriäistäkin huomattavasti enemmän, kuin tavallinen säästötili). Oman asunnon osto on haaveissa suunnilleen kolmen vuoden päästä, jolloin olemme molemmat (toivottavasti) palkkatöissä. Omalla alallani töitä kyllä löytyy, jos on valmis joustamaan työnkuvasta. Vaikka virallinen ammattinimikkeeni tuleekin olemaan kätilö, on minulla myös sairaanhoitajan pätevyys, eli voin työskennellä vaikka missä sairaalassa tahi jopa vanhainkodissa. Oman kokemukseni mukaan reippaalta hoitajalta ei työt pääkaupunkiseudulla lopu, etenkään jos vanhustyö kelpaa :) Ja kyllähän se kelpaa, jos kätilön hommia ei suoraan ole tarjolla. Asuntoa varten olemme säästäneet lähes suhteen alkuajoista asti (no kun kerta tiedettiin että tämä on nyt tässä - 18-vuotiaiden itsevarmuudella ;)). Viimeiseksi takarajaksi asunnon ostolle olen laittanut sen vuoden, kun Möyris täyttää seitsemän, sillä haluan ettei pienen tarvitse vaihtaa koulua. Se on sitten vuosi 2018 silloin.... Mutta ehkäpä tässä nyt jo sitä ennen jotain saadaan aikaiseksi :)
Että suunnitelmia löytyy, saas nähdä mitä elämä heittää eteen häiritäkseen tarkkaan laskelmoitua tulevaisuuttani :D
tiistai 11. tammikuuta 2011
34+1 ja ensimmäiset masukuvat
Tässä ovat ensimmäiset "viralliset" masukuvat tästä raskaudesta. Muista raskauksista kuvia on viikolta 4+0 lähtien, tästä ei. Harmi sinällään, mutta eiköhän nuo aiempien raskauksien alkuviikkojen kuvat kelpaa vertailukohdaksi tässäkin raskaudessa :) On minusta toki kuvia otettu tässä matkan varrella, mutta niissä masu ei ole pääosassa ja vaatteilla saa aika paljon muutosta masun kokoon. Yllättävää kyllä, edelleen toisissa vaatteissa maha on ihan pienenpieni kumpu, kun taas toisissa näytän räjähtämispisteessä olevalta valaalta. No, joka tapauksessa, tässä se nyt on:
Navan yläpuolella oleva reikä on napakorun "yläreikä", viiva navan yläreunassa taas sen "alareikä" :) Itse koru on otettu pois jo vuosia sitten.
maanantai 3. tammikuuta 2011
33+0 ja kirjoitustauko
Siitä on lähemmäs kymmenen viikkoa, kun viimeksi kirjoitin tänne. Monesti olen ajatellut kirjoittamista, aiheita, joista haluaisin puhua (kirjoittaa) ja tapoja joilla saisin ikuistettua näitä asioita, joita olen läpikäynyt raskauden aikana. Ei ole onnistunut. Jostain syystä koen aikamoista riittämättömyyttä, kun yritän saada kirjoitettua tästä. Toisaalta, ei niitä sanoja ehkä edes ole, joilla pystyisin kuvaamaan riittävän konkreettisesti muutoksia itsessäni, joita raskauden aikana olen käynyt läpi. Ja vaikka joskus sattumalta olenkin keksinyt edes lähes tätä tilannetta kuvaavia sanoja, en ole halunnut niitä kirjoittaa. Onhan tämä uskomattoman ihanaa ja mahtavaa, mutta silti liian monelle liian kaukainen asia. Tuntuisi "elvistelyltä" hehkuttaa raskautta blogin täydeltä, kun ihan lähellä on vaikka kuinka paljon ihmisiä, joille se olisi veitsen kääntämistä haavassa.
Meidän yritystaival oli loppupeleissä lyhyt, vain vuoden. Omalle elämälleni tyypilliseen tapaan asiat etenivät rytinällä, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä. Vuoden aikana ehdin olla raskaana viisi kertaa. Vuosi oli henkisesti raskas, lyhyen ajan sisään mahtui liian monta pienen vauvanalun menetystä. Poden huonoa omatuntoa siitä, miten nopeasti se kipu on kuitenkin heikentynyt. Toki se on vielä taustalla, ja toisinaan ajattelen etten kykene koskaan aloittamaan yritystä uudestaan, jos on pienikin mahdollisuus että tämä rumba toistuu. Ja onhan se mahdollista, ellei jopa todennäköistä (?). Vauvanalkujen menettäminen oli kamalaa, ihan totaalista paskaa. Viime kevät oli kaiken kaikkiaan paskaa. Nyt en kuitenkaan osaa ajatella, että meidän olisi pitänyt saada ne vauvat. Meille oli tarkoitettu tämä, pieni Möyriäinen.
Niin kornilta kuin se ehkä kuulostaakin, niin ehkä meidän kohdalla ongelmilla ja vastoinkäymisillä oli tarkoituksensa. Kaiken viime keväisen schaiban keskellä opimme Miehen kanssa tuntemaan toisemme taas uudella tavalla. Vauvantekohomma oli ensimmäinen yhteinen suuri vastoinkäymisemme, ja onnistuimme kohtaamaan sen yhdessä, sen sijaan että se olisi vienyt meitä kauemmaksi toisistamme. En väitä, että olen parempi ihminen tai tuleva vanhempi tämän takia, mutta uskon että tämän jälkeen pystymme paremmin vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin, joita aivan väistämättä elämä vielä heittää eteen.
Tämän postauksen myötä avaan blogin kaikille luettavaksi. Kun aloitin blogin raskauden alussa, ajattelin että puolivälin jälkeen teen blogista avoimen. Keskenmenon pelko oli kuitenkin vielä suuri (juu, ja taikausko jylläsi), joten ajattelin että mitä vähemmän raskautta ajattelen tai esittelen, sitä varmemmin raskaus jatkuu. Sitten, kun saavutettiin se maaginen 154 vuorokauden raja, jonka jälkeen syntyvä lapsi, kuollutkin, katsottaisiin syntyneeksi ja olemassaolevaksi, ajattelin jälleen, että nyt olisi se hetki. Muttei ollutkaan, kun vieläkin pelotti...
Nyt kuitenkin se taitaa olla käsillä, sillä enää ei pelota (ihan koko aikaa), vaan olen päässyt siihen pisteeseen, että pystyn kuvittelemaan tulevaisuutta pienen Möyriäisen kanssa. Aiemmin pohdin, että mitä teen ensi kesänä kun tämä vauva kuoleekin. Aika kauan se kesti, mutta nyt uskallan luottaa.
Meidän yritystaival oli loppupeleissä lyhyt, vain vuoden. Omalle elämälleni tyypilliseen tapaan asiat etenivät rytinällä, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä. Vuoden aikana ehdin olla raskaana viisi kertaa. Vuosi oli henkisesti raskas, lyhyen ajan sisään mahtui liian monta pienen vauvanalun menetystä. Poden huonoa omatuntoa siitä, miten nopeasti se kipu on kuitenkin heikentynyt. Toki se on vielä taustalla, ja toisinaan ajattelen etten kykene koskaan aloittamaan yritystä uudestaan, jos on pienikin mahdollisuus että tämä rumba toistuu. Ja onhan se mahdollista, ellei jopa todennäköistä (?). Vauvanalkujen menettäminen oli kamalaa, ihan totaalista paskaa. Viime kevät oli kaiken kaikkiaan paskaa. Nyt en kuitenkaan osaa ajatella, että meidän olisi pitänyt saada ne vauvat. Meille oli tarkoitettu tämä, pieni Möyriäinen.
Niin kornilta kuin se ehkä kuulostaakin, niin ehkä meidän kohdalla ongelmilla ja vastoinkäymisillä oli tarkoituksensa. Kaiken viime keväisen schaiban keskellä opimme Miehen kanssa tuntemaan toisemme taas uudella tavalla. Vauvantekohomma oli ensimmäinen yhteinen suuri vastoinkäymisemme, ja onnistuimme kohtaamaan sen yhdessä, sen sijaan että se olisi vienyt meitä kauemmaksi toisistamme. En väitä, että olen parempi ihminen tai tuleva vanhempi tämän takia, mutta uskon että tämän jälkeen pystymme paremmin vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin, joita aivan väistämättä elämä vielä heittää eteen.
Tämän postauksen myötä avaan blogin kaikille luettavaksi. Kun aloitin blogin raskauden alussa, ajattelin että puolivälin jälkeen teen blogista avoimen. Keskenmenon pelko oli kuitenkin vielä suuri (juu, ja taikausko jylläsi), joten ajattelin että mitä vähemmän raskautta ajattelen tai esittelen, sitä varmemmin raskaus jatkuu. Sitten, kun saavutettiin se maaginen 154 vuorokauden raja, jonka jälkeen syntyvä lapsi, kuollutkin, katsottaisiin syntyneeksi ja olemassaolevaksi, ajattelin jälleen, että nyt olisi se hetki. Muttei ollutkaan, kun vieläkin pelotti...
Nyt kuitenkin se taitaa olla käsillä, sillä enää ei pelota (ihan koko aikaa), vaan olen päässyt siihen pisteeseen, että pystyn kuvittelemaan tulevaisuutta pienen Möyriäisen kanssa. Aiemmin pohdin, että mitä teen ensi kesänä kun tämä vauva kuoleekin. Aika kauan se kesti, mutta nyt uskallan luottaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)