Pieni poikanen, jolla on jo nimikin, on nyt kuusi viikkoa vanha. Hän painaa hiukan yli viisi kiloa, on hyvin poimuinen ja pullea, osaa hymyillä ja kujertaa. Nukkuu, syö, seurustelee ja nukkuu taas. Viime yönä nukkui ensimmäistä kertaa neljä tuntia putkeen! Olo oli vanhemmilla kuin uudestisyntynyt, kun ensimmäiselle syötölle herätessä kello olikin JO kaksi :)
Rakastun päivä päivältä enemmän. Joka päivä huomaan jotain uutta, kuten hurmaavan kiharan hiuksen (kyllä, yhden hiuksen) takaraivolla. Varpaan kynsien muodon. Uuden poimun käsivarressa. Kikan, jolla saan hymyn houkuteltua esille. Tänään havaitsin kaksoisleuan kiertävän koko kaulan, niin, että pienellä on myös kaksoisniska!
Pidän pientä sylissä tai kantoliinassa lähes koko päivän - kunnes mies tulee kotiin ja ottaa hänet syliin illaksi. Yöt nukumme vierekkäin. Vaikka joskus hetkeksi laskisinkin pienen sitteriin tai sänkyyn yksin, tulee molemminpuolinen ikävä hyvin pian, pienellä ehkä hiukan pakottavammin kuin minulla :) Vaikka välillä imetys ja sylikissana viihtyvän vauvan hoitaminen tuntuu liian sitovalta, en kuitenkaan haluaisi olla missään muuallakaan tai tehdä mitään muuta. Ikävä iskee lähikioskilla käydessä (ja vauvaa ajatellessa alkaa maito herua!) ja kotiin pitää pikakävellä (ei juoksemista näille tisseille). Edelleen pidän mielessä, että ihan liian pian tulee aika, jolloin vauva kaipaa jo muutakin kuin vanhempien syliä. Pitää nauttia tästä ajasta, kun saan pitää pienen lähellä :) (Jos tämä nyt kuulostaa sairaalloisen riippuvaiselta äidiltä, niin no worries, ihan järjissään täällä viellä ollaan. Vauvan läheisyys vaan tuntuu niiiiin hyvältä, ja eikös se evoluutiobiologisesta näkökulmasta ole ihan järkevääkin, että emo kokee tarvetta olla poikasen lähellä? ;))
Imetys on ihan kivaa - silloin kun se onnistuu hyvin. Turhauttaa, kun vauva hamuilee SUU KIINNI. Lieneekö meidän pienen erikoisominaisuus, imetyskirjallisuudesta tai tohtori Googlelta en löytänyt vinkkejä tämän ongelman selättämiseen. Imetyskirjallisuudesta tosin löytyi aimo annos syyllisyyttä, kuten myös vauvahierontakirjasta ja parista muustakin alan opuksesta. Teen parhaani tarjotakseni pienelle riittävästi ravintoa, rakkautta ja läheisyyttä, mutta aina joku jossain tekee kaiken paremmin. Ja kirjoittaa siitä sitten kirjan. Eräässä hiukan vanhemmassa kirjassa kehotettiin äitiä jaksamisensa mukaan opiskelemaan tai ompelemaan vauvan nukkuessa. Öh? Jos vauva nukkuu, niin minä köllötän vieressä ja nukun. Tai luen kirjoja ja poden syyllisyyttä ;) No, siinähän sanottiin että jaksamisen mukaan, ja minäpä en jaksa. Varmastikaan näitä kirjoja ei ole kirjoitettu syyllistämään, mutta kyllä oma epäonnistumisen pelko ja suorituspaineet täydellisestä äitiydestä ajavat herkästi niin ajattelemaan.
Koen suurta tarvetta pärjätä kaikessa yksin ja mahdollisimman tehokkaasti ja hyvin. Haluaisin siivota ja pitää kodin kauniina. Haluaisin ommella. Haluaisin hiukan opiskellakin. Koska olen nuori (nuorehko?), koen tarvetta näyttää kaikille että pärjään ihan hyvin itse. Pelkään ihmisten ajattelevan, etten ollut valmis äitiyteen, jos pyydän apua. Joskus pelkään pyytää apua myös mieheltä, vaikka se on ihan naurettavaa. Onneksi apua tarvitsee harvoin pyytää, mies tekee ihan mukisematta lähes kaikki kotityöt oman työnsä päälle. Ja muistuttaa minua siitä, että hän tekee töitä vain kahdeksisen tuntia päivässä, kun taas minä olen joko työn touhussa tai päivystystilassa ympäri vuorokauden. Mikä on tietty totta, mutta... No, ehkä ajan kanssa. Ja kantoliina tosiaan pelastaa paljon, saan ainakin pyykit ja astiat hoidettua pesukoneisiin suht' säännöllisesti :) Mitään muuta en viitsi edes aloittaa, vaan käytän ajan lepäämiseen.
Tällä hetkellä mies nukkuu nojatuolissa vauvan kanssa. Olohuone on sekainen, harsoja joka puolella, sohva täynnä tyynyjä hyvän imetysasennon tueksi. On hämärää ja hiljaista, vauvasta kuuluu silloin tällöin inahduksia, mitä lie unia näkee. Juuri tätä me haluttiinkin <3
torstai 31. maaliskuuta 2011
keskiviikko 23. maaliskuuta 2011
Neuvolakuulumiset
Neuvolakäynti Pikku-J:n ollessa tasan yhden kuukauden ikäinen toi meille seuraavaa informaatiota:
No, kiitos tästä :D Itse neuvolakortteja täyttäessäni (esimerkiksi työharjoittelussa neuvolassa) tuntuu, ettei tila riitä kaikille huomioille joita haluaisin lapsesta kirjoittaa. Meidän täti on ilmeisesti lyhytsanaisempaa sorttia :) Vähän hämmentää se, miten kuukauden ikäinen voi olla sosiaalinen? Eihän se oikein ota vielä edes katsekontaktia. Öhisee ja ähisee toki, joskus kiljaiseekin, mutta että sosiaalinen? Niin, että se ihan erikseen mainitaan. Epäilen. Eihän tuolla oikeasti mitään merkitystä ole, mutta ihmetyttää että mitähän täti tällä tarkoitti :)
Muutoin neuvolassa perustutkimukset ihan normaalit, painoa ~1,3kg lisää alimpaan mitattuun lukemaan, joka oli sairaalastakotiutumispäivänä 2650g. Pituuttakin muutama sentti lisää, joskaan vauvan mittaaminen ei ole kovinkaan eksaktia tiedettä :) Reippaasti poika siis kasvaa. Ja sietää näillä syömismäärillä kasvaakin, ihan turhan takia en jaksaisi olla vuorokaudesta noin kahtakymmentä tuntia maidosta läpimärkä (pelkkä vauvan ajatteleminen saa maidon herumaan) ja syöttää kahtatoista kertaa. Vähintään. Mutta mainittakoon, että mielummin näin päin, kuin että maidosta olisi pulaa!
Itselläni oli myös kaikki hyvin, tehtiin ne samat perustutkimukset kuin neuvolakäynneillä raskauden aikanakin. Pissa oli puhdas, verenpaine hyvä, hb 151 (!) ja paino 65kg (ennen raskautta painoin 68kg, eli ihan hyvin on paino tippunut). Sf-mittaa ei luonnollisestikaan mitattu, mutta kohtu on palannut jo normaalitilaansa jonnekin lantion luiden suojaan, eikä ole tunnusteltavissa hyvin. Jälkivuoto oli ja meni.
Täti käski miettimään tulevaa ehkäisyä. Jaa. Ehkäisyä? Tuntuu perin kaukaiselta asialta, mutta tosiaan, en ole valmis raskautuminen-keskenmeno-raskautuminen-keskenmeno -rumbaan uudestaan. En voi tietenkään sanoa, että niin kävisi.... Mutta kuitenkaan. Haluan nauttia täysillä Pikku-J:n vauva-ajasta ja lapsuudesta, en usko että voisin olla niin hyvä äiti kun haluaisin, jos elämä olisi nyt samanlaista kuin vuosi sitten. Ehkäisyä siis, kyllä kiitos. Toistaiseksi ei ole ollut tarvetta, mutta heti, kun a) vauva nukkuu eikä osoita merkkejä lähiaikoina heräämisestä, b) minä ja mies ollaan hereillä eikä osoiteta merkkejä lähiaikoina nukahtamisesta, c) ei keksitä tärkeämpää tekemistä (pyykkäämistä, siivoamista, asioiden hoitamista, jne.), on eka kerta synnytyksen jälkeen käsillä! Halua kyllä on, mutta muut tekijät hidastavat vauhtia :)
"Sosiaalinen, reipas ja jäntevä poika. Kasvaa rintamaidolla."
No, kiitos tästä :D Itse neuvolakortteja täyttäessäni (esimerkiksi työharjoittelussa neuvolassa) tuntuu, ettei tila riitä kaikille huomioille joita haluaisin lapsesta kirjoittaa. Meidän täti on ilmeisesti lyhytsanaisempaa sorttia :) Vähän hämmentää se, miten kuukauden ikäinen voi olla sosiaalinen? Eihän se oikein ota vielä edes katsekontaktia. Öhisee ja ähisee toki, joskus kiljaiseekin, mutta että sosiaalinen? Niin, että se ihan erikseen mainitaan. Epäilen. Eihän tuolla oikeasti mitään merkitystä ole, mutta ihmetyttää että mitähän täti tällä tarkoitti :)
Muutoin neuvolassa perustutkimukset ihan normaalit, painoa ~1,3kg lisää alimpaan mitattuun lukemaan, joka oli sairaalastakotiutumispäivänä 2650g. Pituuttakin muutama sentti lisää, joskaan vauvan mittaaminen ei ole kovinkaan eksaktia tiedettä :) Reippaasti poika siis kasvaa. Ja sietää näillä syömismäärillä kasvaakin, ihan turhan takia en jaksaisi olla vuorokaudesta noin kahtakymmentä tuntia maidosta läpimärkä (pelkkä vauvan ajatteleminen saa maidon herumaan) ja syöttää kahtatoista kertaa. Vähintään. Mutta mainittakoon, että mielummin näin päin, kuin että maidosta olisi pulaa!
Itselläni oli myös kaikki hyvin, tehtiin ne samat perustutkimukset kuin neuvolakäynneillä raskauden aikanakin. Pissa oli puhdas, verenpaine hyvä, hb 151 (!) ja paino 65kg (ennen raskautta painoin 68kg, eli ihan hyvin on paino tippunut). Sf-mittaa ei luonnollisestikaan mitattu, mutta kohtu on palannut jo normaalitilaansa jonnekin lantion luiden suojaan, eikä ole tunnusteltavissa hyvin. Jälkivuoto oli ja meni.
Täti käski miettimään tulevaa ehkäisyä. Jaa. Ehkäisyä? Tuntuu perin kaukaiselta asialta, mutta tosiaan, en ole valmis raskautuminen-keskenmeno-raskautuminen-keskenmeno -rumbaan uudestaan. En voi tietenkään sanoa, että niin kävisi.... Mutta kuitenkaan. Haluan nauttia täysillä Pikku-J:n vauva-ajasta ja lapsuudesta, en usko että voisin olla niin hyvä äiti kun haluaisin, jos elämä olisi nyt samanlaista kuin vuosi sitten. Ehkäisyä siis, kyllä kiitos. Toistaiseksi ei ole ollut tarvetta, mutta heti, kun a) vauva nukkuu eikä osoita merkkejä lähiaikoina heräämisestä, b) minä ja mies ollaan hereillä eikä osoiteta merkkejä lähiaikoina nukahtamisesta, c) ei keksitä tärkeämpää tekemistä (pyykkäämistä, siivoamista, asioiden hoitamista, jne.), on eka kerta synnytyksen jälkeen käsillä! Halua kyllä on, mutta muut tekijät hidastavat vauhtia :)
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Ekakertalaisen hämmästelyitä
Asioita, jotka yllättivät minut (viittä vaille valmiin kätilön, hyvää päivää sentään :D Enpä tosiaan tiennytkään kaikkea!)
- on mahdollista olla kiinnostunut omasta ulkonäöstään myös synnytyksen aikana (ohje, jossa neuvotaan lähtemään sairaalaan kun ripsivärin laittaminen ei enää kiinnosta, olisi meillä johtanut kotisynnytykseen)
- on mahdollista ajatella ihan typeriä asioita synnytyksen ja jopa ponnistusvaiheen aikana ("tekeepä mun mieli ananasmehua. Ananakset on kyllä kivan näköisiä, voikohan niitä kasvattaa kotona viherkasveina. MIKSI MÄ AJATTELEN ANANAKSIA, munhan pitäis synnyttää?!")
- ponnistusvaihe ei ollutkaan yhtä tuskaa, vaikka supistusten välit ovatkin lyhyemmät. Kerkesi siinä kuitenkin aina hengähtää.
- jälkeläisen syntymän myötä ei mystisesti kasva aikuiseksi ja eri ihmiseksi kuin aiemmin. (Sitä ei tapahtunut 18-vuotispäivänä, kotoa pois muuton päivänä, kihlajaispäivänä, hääpäivänä eikä minään muunakaan päivänä. Jatkan odottelua).
- synnytyksen jälkeen ei tullut suurta rakkauden tulvaa pientä ihmistä kohtaan. Pääasiassa tunsin helpotusta siitä, että raskaus ja synnytys on onnellisesti takanapäin.
- hormonit todella auttavat yli-inhimillisiin valvomissuorituksiin!
- seksi voi kiinnostaa yllättävän pian.
- pimppi ei näytä mitenkään erityisen erilaiselta, vain vähän avoimemmalta.
- vauvan jälkeinen tyhjyys mahassa tuntuu oudolta, ja kesti pari päivää. Pelkäsin, että olotila on pysyvä.
- maidonnousu sattui ihan kamalasti!
- palautuminen tapahtui yllättävän nopeasti ja huomaamatta, eräänä päivänä sitä vain tuntuikin omalta itseltä.
- kaikista hormoneista huolimatta en ole nyyhkivä hermokimppu, en kokenut baby-bluesia enkä ainakaan toistaiseksi ole masentunutkaan. Olo tuntuu hämmentävän tavalliselta.
- imetys vie aikaa ja on tylsää. Ei sitä imevää vauvaa jaksa loputtomiin katsella (mutta aika kauan kuitenkin <3). Digiboksille tallennetut leffat ja hömppäsarjat onneksi pelastavat paljon.
- sitten kun vauvaan rakastuu, niin se on menoa. Sitä olisi oikeasti valmis antamaan vaikka oikean kätensä pienen puolesta. Rakkaus on myös ehdotonta, ja tuntui erilaiselta kuin mikään muu rakkaus aiemmin.
- ensimmäisten viikkojen aikana pelkäsin, että selkä- ja vatsalihakseni ovat surkastuneet lopullisesti pois. Vieläkin pitää muistaa erikseen pitää ryhtiä yllä, ettei lysähdä ihan kasaan. Etenkin vauvaa kantaessa sitä herkästi menee sellaiseen mammaryhtiin.
- omat tarpeet unohtuvat herkästi. Siis ihan ne perusjututkin, kuten vessassa käynti ja syöminen.
- sitä voi olla helvetin ylpeä jostain, johon on kuitenkin itse voinut aika vähän vaikuttaa.
Ja myös moni, moni muu asia on hämmästyttänyt ja kummastuttanut tuoretta äitiä kuluneen kolmen viikon ja kuuden päivän aikana :)
lauantai 12. maaliskuuta 2011
Synnytyskertomus
Keskiviikkoaamuna 16.2.2011 olin tavalliseen tapaan aamupalalla miehen kanssa, kun tunsin jotain valahtavan housuihin reilummin. Kipitin vessaan, ja verilimaahan se. Vihdoinkin kunnon limatulppaa! En sanonut miehelle mitään, koska tiesin ettei töihin lähtemisestä tulisi sen jälkeen mitään, vaikka limatulpastahan voi mennä vielä päiviä tai viikkojakin synnytyksen varsinaiseen käynnistymiseen. Mieliala oli kuitenkin korkealla, virnuilutti, ja siitäpä se mies osasi ruveta tivaamaan, että mikä on tilanne. Kerroin, ja yritin rauhoitella, ettei nyt ole vielä tosi kyseessä lähimainkaan. Lähti sentään töihin, vaikkakin pitkin hampain...
Päivän olin ihan normaalisti, ja ajattelin nukkua mahdollisimman paljon, jos lähtö vaikka olisikin tulossa. Olin kuitenkin niin ylikierroksilla, etten saanut nukuttua, vaan hyörin pitkin asuntoa. Sairaalakassia en saanut vieläkään pakattua. Neuloskelin viimeisiä kerroksia Lehmushuiviin aina kun sain hetkeksi rauhoituttua. Syömisestäkään ei tullut mitään, koska vatsanpohjassa oli outo tunne.
Kuudelta illalla alkoi tulla kipeitä supistuksia. Tarkan ajan tarkistin myöhemmin tv-oppaasta, sillä ensimmäiset supistukset tulivat Emmerdalen alkutunnarin aikana :) Supistukset olivat heikkoja, mutta selkeästi erilaisia kuin aiemmin. Vaikka raskausaikana hoettu "kyllä sä sitten tiedät, kun ne on oikeita supistuksia" ärsytti suunnattomasti, niin se oli totta ainakin omalla kohdallani. Kyllä sen sitten tiesi, että tämä on nyt menoa. Aluksi supistukset tulivat vartin välein, mutta tihentyivät pian puoli kahdeksan jälkeen alle kymmeneen minuuttiin. Virallisiin synnytyskertomuspapereihin on erheellisesti kirjattu alle kymmenen minuutin supistusten alkaneen puoli kahdeksalta aamulla. Mikäpä siinä, mutta kun olin kahdeksalta jo synnytyssalissa... :D
Yö meni supistusten kanssa kärvistellessä, kymmeneen mennessä supistukset olivat jo niin kovia että rupesin kaipailemaan kivunlievitystä. Tähän tarkoitukseen käytin suihkua ja kaurapusseja, eri aikaan toki :) Suihkussa lotrasin yön aikana yhteensä tunteja, onneksi meillä vesimaksu on kiinteä eikä kulutuksen mukaan! Kaurapussi auttoi parhaiten, kun sen päällä istui, vaikka kipu ei varsinaisesti alapäässä tuntunutkaan. Hassua, mutta toimi. Puolenyön aikaan laitoin vielä valmistuneen Lehmushuivin pingottumaan.
Viideltä soitin ensimmäisen kerran sairaalaan ilmoittaakseni että synnytys on käynnissä ja aion tulla aamulla, mutta vielä pärjäisin kotona. Sovittiin, että soitan vielä ennen lähtöä. Supistukset alkoivat olla jo todella kipeitä, mutta koitin ottaa ne vastaan mahdollisimman rentona ja tyynenä. Pidin mielessä, että leuan lihakset ovat mystisesti yhteydessä kohdunkaulalle, jolloin leukaperien jännittäminen saattaa hidastaa avautumista. Mies epäili, että supistukset eivät voi kovin kovia olla, jos niiden aikana vain rentoutan itseni siinä, missä satunkin olemaan ja hengitän syvään silmät kiinni :) Odotti ilmeisesti amerikanelokuvien kiljumista ja voivottelua (ja sitäkin oli kyllä tiedossa...)
Puoli kahdeksalta torstaiaamuna lähdettiin sairaalaan. Automatkalla supistukset tulivat vielä kivuliaammiksi ja tihentyivät neljään minuuttiin aiemman 5-7 minuutin sijaan. Edelleen taaksepäin nojailu ja hiljainen hengittely helpottivat supistuksen vastaanottamista, vaikka se autossa asennon takia olikin hiukan hankalaa. Sairaalaan saavuimme tasan kahdeksalta, ja ensimmäinen merkintä virallisessa synnytyskertomuksessa on klo. 08.10 seuraavanlainen:
Ktg-rekisteröinti oli tuskaisa, sillä liikkuminen sai anturin pois paikoiltaan. Kökötin siis keinutuolissa, jossa ei saanut supistusten aikana hyvää asentoa millään. Pyysin jo tulo-KTG-rekisteröinnin aikana, että kätilö laittaisi ammeen täyttymään, sillä kotona suihku oli auttanut supistuksiin hyvin (onneksi oli hiljaista synnytysosastolla, ammehuoneita on nimittäin vain yksi). Puolen tunnin rekisteröinnin jälkeen pääsin vessareissun kautta ammeeseen, joka supistusten välillä tuntui ihanalta. Supistusten aikana taas olo oli entistä tukalampi, eikä hyvää asentoa tuntunut löytyvän millään. Ammeessa supistukset myös kovenivat, joten kovin kauaa en siellä sitten viihtynytkään, vaikka olin kovasti kuvitellut lekottelevani koko avautumisvaiheen ammeessa (moni muukin kuvitelma sai kyytiä kyllä... :D) Suihku sen sijaan toimi paremmin, ja jonkun tunnin vietinkin synnytyssalin piskuisessa suihkuhuoneessa suihkutellen itseäni tulikuumalla vedellä. Mies seisoi vieressäni, ja nojailin päätäni häneen yrittäen parhaani mukaan olla kastelematta häntä (kaikkea sitä huolehtiikin, olihan sillä vaihtovaatteet!)
Seuraavan KTG-rekisteröinnin aikana kipeydyin niin, etten enää osannut olla missään asennossa tai rentoutuakaan. Avautuminenkin oli hidasta, tässä vaiheessa olin auki vasta reilut neljä senttiä, eli edistystä oli tapahtunut alle sentin verran tullut koko sairaalassaoloaikana. Itkien sopersin kätilölle, että mä en pärjääkään niin hyvin kuin toivoin. Että josko sittenkin sen epiduraalin.... Varttia myöhemmin maailman rauhallisimmalla äänellä puhuva mieslääkäri tuli, silitti olkapäätä ja sanoi, että kohta helpottaa. Ja helpottikin. Epiduraalin laittaminen ei sattunut, vihlaisi kerran ja se oli siinä. Muutama supistus tuli vielä entisellä teholla, ja sen jälkeen kipu hiipui pois. Synnytyksen edistämisen varmentamiseksi kalvot puhkaistiin ja aloitettiin oksitosiini-infuusio pienellä annoksella
Epiduraalin ansiosta sain nukuttua muutaman hetken, mikä tuli yli vuorokauden valvomisen jälkeen tarpeeseen. En varsinaisesti tuntenut väsymystä, mutta olo oli aikas voipunut. Epiduraali auttoi puolisentoista tuntia, jonka jälkeen kivut taas pikkuhiljaa yltyivät. Kohdunsuu ei vielä ollut kovin reippaasti auki, nyt n. 6cm, joten sain toisen annoksen. Taas piti hetki odotella tehokkaiden supistusten kanssa, jonka jälkeen olo oli helpompi epiduraalin viedessä kivun. Kätilöiden vuoro vaihtui, ja uusi kätilö tuli esittelemään itsensä. Vaikutti mukavalta, mutta olin pitänyt ensimmäisestäkin :) Hiukan pelotti, kun oksitosiinia lisättiin reilusti, sillä tiesin ettei ponnistusvaiheessa epiduraalia heruisi, jolloin joutuisin omin voimin pärjäämään oksitosiinilla voimistettujen supistusten kanssa. Juttelin kätilön kanssa, joka kertoi kylmät faktat siitä, että oksitosiini on tarpeellinen, jotta synnytys etenisi eikä ponnistusvaihe pitkittyisi liian vaisujen supistusten kanssa. Ja kyllähän minä tiesin sen epiduraalia pyytäessäni, että muitakin toimenpiteitä seuraisi...
Epiduraali alkoi taas hiipua, ja pyysin kätilöä kurkkaamaan tilanteen, että josko sitä vielä yhden annoksen voisi saada. Tällä kertaa pyysin uutta annosta aiemmin kuin edellisellä kerralla, sillä toivoin että voisin saada sen ennen kuin edellinen ehtisi täysin hiipua pois. Kohdunsuu oli kuitenkin jo 8-9 senttiä auki, eikä uutta annosta herunut (ei sillä, ettenkö olisi pyytänyt, vaatinut, uhannut, kiristänyt ja yrittänyt vielä lahjoakin kätilöä). Lupasin kautta kiven ja kannon, että osaan ponnistaa myös puudutettuna. Kätilö ei kuitenkaan pehmennyt ehdotukselleni, ja niin kävin odottelemaan supistusten kipeytymistä aika pelokkaana. Muistan sanoneeni kätilölle, että en ole vielä valmis synnyttämään. Että voisin ottaa sen epiduraalin ja pysäyttää oksitosiinin hetkeksi, että voisin pitää vielä pienen tauon. Eipä käynyt tämäkään ehdotus... :D
Istuskelin sängynlaidalla ja välillä makoilin puoli-istuvassa asennossa sängyllä. Supistukset tulivat nyt parin- kolmen minuutin välein, jolloin ponnistelin kevyesti. Tai lähinnä yritin rentouttaa ja "vapauttaa" alapään kudoksia aina supistuksen tullessa. Neljän aikaan kysyin kätilöltä, että mistä hän laskee aktiivisen ponnistusvaiheen alkavaksi, että olisiko tämä jo sitä, kun tekee kovasti mieli ponnistaa. Mikään ponnistuspakko ei kuitenkaan ollut kyseessä, ei ainakaan fyysinen. Pään sisällä kuitenkin oli suuri tarve ponnistaa, tuntui, että nyt on se hetki.
Ponnistusvaihe alkoi ikäänkuin huomaamatta, missään vaiheessa ei käsketty ponnistamaan, vaan tein omien tuntemusten mukaan. Kätilö ei missään vaiheessa sanonut, että nyt on ihan minuuteista kyse, joten olimme miehen kanssa jokseenkin hölmistyneitä, kun puoli viideltä torstai-iltana syliin nostettiin pieni ja kiukkuinen poika. Koska ponnistukset olivat omassa tahdissa ja omassa rauhassa työstettyjä, en jotenkin osannut mieltää niitä THE ponnistuksiksi, joilla vauva syntyisi :D Odotin, että kätilö käskisi laittaa leuan rintaan ja pidättämään hengitystä, niinkuin leffoissa. Eipä niin tapahtunut, ja koin ponnistusvaiheen todella helpoksi ja onnistuneeksi. Siinä sitä vain pusattiin. Kyllähän minä huusin, halusin lähteä pois ja pelkäsin, mutta koko ajan tiesin, että kyllä minä pystyn tähän! Kovin tarkkoja yksityiskohtia vauvan syntymästä en muista, mutta pään synnyttyä muistan sanoneeni "onneksi mun osuus on nyt ohi!" (jepjep...) ja koko vauvan synnyttyä, että "olenpas mä taitava" :D
Vauva tarttui rintaan heti kiinni hyvin napakasti, ja söi reippaasti. Mies sai katkaista napanuoran ja otti muutamia kuviakin. Sitten odoteltiin yhdessä istukkaa ja tarkasteltiin vaurioita. Tai no, sen teki pääasiassa kätilö. Miestä kielsin kurkkaamasta ja itse en sitten uskaltanut :) Istukka oli tiukassa kiinni, ja sitä odoteltiin reilu tunti, jonka jälkeen ruvettiin puhumaan käsinirroituksesta nukutuksessa. Lääkäri aikoi vielä itse tulla kokeilemaan, josko se irtoaisi kohtua painamalla, mutta leikkaussalia varten tilattiin jo labranäytteet. Itse en pitänyt käsinirroitusta mitenkään huonona vaihtoehtona, koska saisin nukkua, tikit ommeltaisiin nukutuksessa ja samalla tehtäisiin kohdun kaavinta, joka vähentäisi jälkivuotoa ja varmistaisi sen, että ei ainakaan jää mitään jämiä kohtuun. Ainoa miinus tietysti se, että joutuisin eroon vauvasta tunniksi-pariksi, mutta tiesin että mies saisi olla vauvan kanssa sen ajan kuitenkin. Joten ihan hyvillä mielin olisin itsekkäästi lähtenyt vähän leikkaussaliin lepäämään :D Lääkäri sitten kuitenkin sai istukan irroitettua salissa.
Istukan irtoamisen jälkeen siirryin kyljelleni makaamaan, ja pidin vauvaa vielä hetkisen rinnalla. Sitten kätilö alkoi pikkuhiljaa ajamaan meitä hellästi mutta varmasti lapsivuodeosaston puolelle ;) Siispä mies pääsi kylvettämään vauvaa, ja sillä aikaa könysin itse suihkuun. Siinä suihkutellessa varovaisesti kokeilin alapäätä, ja olihan se "vähän" turvoksissa! Siis ihan järkyttävää, tuntui kuin siellä olisi ollut jotain ihan muuta, kuin oma härvä! Kyllähän se turvotus sitten laski, mutta aika hurjaa se aluksi oli.
Lapsivuodeosastolla olimme neljä päivää vauvan verensokeriseurannan vuoksi, ja onneksi saimme olla perhehuoneessa. Valokuvia otettiin sairaalareissun aikana reilut kaksisataa (!), joista suurin osa täsmälleen samanlaisia pimeitä, heilahtaneita kuvia pienestä ruttuturvasta <3 Eniten minua omassa voinnissa synnytyksen jälkeen yllätti onttouden tunne vatsassa, kun sinne yht'äkkiä tulikin paljon tilaa. Tuntui siltä, kuin olisi kova nälkä koko ajan, vaikkei kyllä ollutkaan. Ruokahalua sain metsästää muutaman viikon ajan, ja nyt kun sitä olisi niin imetys on sen verran sitovaa, etten kovin suuria ruoka-annoksia kerkeä missään välissä nauttimaan :) Päiväunetkin vauva nukkuu sylissä, siitä yksinkertaisesta syystä etten henno jättää häntä yksin koppaansa nukkumaan, enkä itsekään osaa olla rauhassa ellen ole jatkuvasti näköetäisyydellä vauvasta (tai tiedä, että joku muu luotettava henkilö on. Eli siis mies tai omat vanhempani). Tällä hetkellä en koe tätä vauvanhoidon kokonaisvaltaisuutta ahdistavana, päin vastoin. Oma vauva nukkumassa vatsan päällä tuntuu ihanalta. Ja maitoposkinen vauva, joka nukahtaa pää tissiä vasten syötyään vatsansa täyteen. Ei sitä vaan viitsi siirtää siitä mihinkään! Ehkä vielä joskus kaipaan enemmän omaa aikaa, mutta nyt nautin täysin rinnoin (kirjaimellisesti!) siitä, että saan pitää pientä poikaani lähellä. Pian tulee aika, jolloin saan vain haaveilla tuntikausien sylittelyistä... :)
Päivän olin ihan normaalisti, ja ajattelin nukkua mahdollisimman paljon, jos lähtö vaikka olisikin tulossa. Olin kuitenkin niin ylikierroksilla, etten saanut nukuttua, vaan hyörin pitkin asuntoa. Sairaalakassia en saanut vieläkään pakattua. Neuloskelin viimeisiä kerroksia Lehmushuiviin aina kun sain hetkeksi rauhoituttua. Syömisestäkään ei tullut mitään, koska vatsanpohjassa oli outo tunne.
Kuudelta illalla alkoi tulla kipeitä supistuksia. Tarkan ajan tarkistin myöhemmin tv-oppaasta, sillä ensimmäiset supistukset tulivat Emmerdalen alkutunnarin aikana :) Supistukset olivat heikkoja, mutta selkeästi erilaisia kuin aiemmin. Vaikka raskausaikana hoettu "kyllä sä sitten tiedät, kun ne on oikeita supistuksia" ärsytti suunnattomasti, niin se oli totta ainakin omalla kohdallani. Kyllä sen sitten tiesi, että tämä on nyt menoa. Aluksi supistukset tulivat vartin välein, mutta tihentyivät pian puoli kahdeksan jälkeen alle kymmeneen minuuttiin. Virallisiin synnytyskertomuspapereihin on erheellisesti kirjattu alle kymmenen minuutin supistusten alkaneen puoli kahdeksalta aamulla. Mikäpä siinä, mutta kun olin kahdeksalta jo synnytyssalissa... :D
Yö meni supistusten kanssa kärvistellessä, kymmeneen mennessä supistukset olivat jo niin kovia että rupesin kaipailemaan kivunlievitystä. Tähän tarkoitukseen käytin suihkua ja kaurapusseja, eri aikaan toki :) Suihkussa lotrasin yön aikana yhteensä tunteja, onneksi meillä vesimaksu on kiinteä eikä kulutuksen mukaan! Kaurapussi auttoi parhaiten, kun sen päällä istui, vaikka kipu ei varsinaisesti alapäässä tuntunutkaan. Hassua, mutta toimi. Puolenyön aikaan laitoin vielä valmistuneen Lehmushuivin pingottumaan.
Viideltä soitin ensimmäisen kerran sairaalaan ilmoittaakseni että synnytys on käynnissä ja aion tulla aamulla, mutta vielä pärjäisin kotona. Sovittiin, että soitan vielä ennen lähtöä. Supistukset alkoivat olla jo todella kipeitä, mutta koitin ottaa ne vastaan mahdollisimman rentona ja tyynenä. Pidin mielessä, että leuan lihakset ovat mystisesti yhteydessä kohdunkaulalle, jolloin leukaperien jännittäminen saattaa hidastaa avautumista. Mies epäili, että supistukset eivät voi kovin kovia olla, jos niiden aikana vain rentoutan itseni siinä, missä satunkin olemaan ja hengitän syvään silmät kiinni :) Odotti ilmeisesti amerikanelokuvien kiljumista ja voivottelua (ja sitäkin oli kyllä tiedossa...)
Puoli kahdeksalta torstaiaamuna lähdettiin sairaalaan. Automatkalla supistukset tulivat vielä kivuliaammiksi ja tihentyivät neljään minuuttiin aiemman 5-7 minuutin sijaan. Edelleen taaksepäin nojailu ja hiljainen hengittely helpottivat supistuksen vastaanottamista, vaikka se autossa asennon takia olikin hiukan hankalaa. Sairaalaan saavuimme tasan kahdeksalta, ja ensimmäinen merkintä virallisessa synnytyskertomuksessa on klo. 08.10 seuraavanlainen:
"Tulee miehensä kanssa osastolle, koska supistaa 5 minuutin välein klo 7.30 alkaen. Kohdunsuu 4 cm auki, kalvorakko pullottaa. Aloitetaan ulkoinen KTG-rekisteröinti."
Ktg-rekisteröinti oli tuskaisa, sillä liikkuminen sai anturin pois paikoiltaan. Kökötin siis keinutuolissa, jossa ei saanut supistusten aikana hyvää asentoa millään. Pyysin jo tulo-KTG-rekisteröinnin aikana, että kätilö laittaisi ammeen täyttymään, sillä kotona suihku oli auttanut supistuksiin hyvin (onneksi oli hiljaista synnytysosastolla, ammehuoneita on nimittäin vain yksi). Puolen tunnin rekisteröinnin jälkeen pääsin vessareissun kautta ammeeseen, joka supistusten välillä tuntui ihanalta. Supistusten aikana taas olo oli entistä tukalampi, eikä hyvää asentoa tuntunut löytyvän millään. Ammeessa supistukset myös kovenivat, joten kovin kauaa en siellä sitten viihtynytkään, vaikka olin kovasti kuvitellut lekottelevani koko avautumisvaiheen ammeessa (moni muukin kuvitelma sai kyytiä kyllä... :D) Suihku sen sijaan toimi paremmin, ja jonkun tunnin vietinkin synnytyssalin piskuisessa suihkuhuoneessa suihkutellen itseäni tulikuumalla vedellä. Mies seisoi vieressäni, ja nojailin päätäni häneen yrittäen parhaani mukaan olla kastelematta häntä (kaikkea sitä huolehtiikin, olihan sillä vaihtovaatteet!)
Seuraavan KTG-rekisteröinnin aikana kipeydyin niin, etten enää osannut olla missään asennossa tai rentoutuakaan. Avautuminenkin oli hidasta, tässä vaiheessa olin auki vasta reilut neljä senttiä, eli edistystä oli tapahtunut alle sentin verran tullut koko sairaalassaoloaikana. Itkien sopersin kätilölle, että mä en pärjääkään niin hyvin kuin toivoin. Että josko sittenkin sen epiduraalin.... Varttia myöhemmin maailman rauhallisimmalla äänellä puhuva mieslääkäri tuli, silitti olkapäätä ja sanoi, että kohta helpottaa. Ja helpottikin. Epiduraalin laittaminen ei sattunut, vihlaisi kerran ja se oli siinä. Muutama supistus tuli vielä entisellä teholla, ja sen jälkeen kipu hiipui pois. Synnytyksen edistämisen varmentamiseksi kalvot puhkaistiin ja aloitettiin oksitosiini-infuusio pienellä annoksella
Epiduraalin ansiosta sain nukuttua muutaman hetken, mikä tuli yli vuorokauden valvomisen jälkeen tarpeeseen. En varsinaisesti tuntenut väsymystä, mutta olo oli aikas voipunut. Epiduraali auttoi puolisentoista tuntia, jonka jälkeen kivut taas pikkuhiljaa yltyivät. Kohdunsuu ei vielä ollut kovin reippaasti auki, nyt n. 6cm, joten sain toisen annoksen. Taas piti hetki odotella tehokkaiden supistusten kanssa, jonka jälkeen olo oli helpompi epiduraalin viedessä kivun. Kätilöiden vuoro vaihtui, ja uusi kätilö tuli esittelemään itsensä. Vaikutti mukavalta, mutta olin pitänyt ensimmäisestäkin :) Hiukan pelotti, kun oksitosiinia lisättiin reilusti, sillä tiesin ettei ponnistusvaiheessa epiduraalia heruisi, jolloin joutuisin omin voimin pärjäämään oksitosiinilla voimistettujen supistusten kanssa. Juttelin kätilön kanssa, joka kertoi kylmät faktat siitä, että oksitosiini on tarpeellinen, jotta synnytys etenisi eikä ponnistusvaihe pitkittyisi liian vaisujen supistusten kanssa. Ja kyllähän minä tiesin sen epiduraalia pyytäessäni, että muitakin toimenpiteitä seuraisi...
"Kysyy, onko oksitosiini-infuusiota pakko nostaa, pelkää olevansa kovin kipeä ponnistusvaiheessa ilman epiduraalia. Juteltu asiasta. Ymmärtää oksitosiinin tarpeellisuuden."
Epiduraali alkoi taas hiipua, ja pyysin kätilöä kurkkaamaan tilanteen, että josko sitä vielä yhden annoksen voisi saada. Tällä kertaa pyysin uutta annosta aiemmin kuin edellisellä kerralla, sillä toivoin että voisin saada sen ennen kuin edellinen ehtisi täysin hiipua pois. Kohdunsuu oli kuitenkin jo 8-9 senttiä auki, eikä uutta annosta herunut (ei sillä, ettenkö olisi pyytänyt, vaatinut, uhannut, kiristänyt ja yrittänyt vielä lahjoakin kätilöä). Lupasin kautta kiven ja kannon, että osaan ponnistaa myös puudutettuna. Kätilö ei kuitenkaan pehmennyt ehdotukselleni, ja niin kävin odottelemaan supistusten kipeytymistä aika pelokkaana. Muistan sanoneeni kätilölle, että en ole vielä valmis synnyttämään. Että voisin ottaa sen epiduraalin ja pysäyttää oksitosiinin hetkeksi, että voisin pitää vielä pienen tauon. Eipä käynyt tämäkään ehdotus... :D
"Kertoo paineen tunnetta tuntuvan välilihan alueella, ohjattu käymään vessassa, tuloksetta. Jää sängyn laidalle istumaan, huokailee supistusten aikana. Kysyy lupaa ponnistella hiukan tuntemusten mukaan, kehotettu toimimaan niin kuin hyvältä tuntuu. Ei toiveita ponnistusasennolle, ei halua ainakaan jakkaraa. Jää nyt puoli-istuvaan."
Istuskelin sängynlaidalla ja välillä makoilin puoli-istuvassa asennossa sängyllä. Supistukset tulivat nyt parin- kolmen minuutin välein, jolloin ponnistelin kevyesti. Tai lähinnä yritin rentouttaa ja "vapauttaa" alapään kudoksia aina supistuksen tullessa. Neljän aikaan kysyin kätilöltä, että mistä hän laskee aktiivisen ponnistusvaiheen alkavaksi, että olisiko tämä jo sitä, kun tekee kovasti mieli ponnistaa. Mikään ponnistuspakko ei kuitenkaan ollut kyseessä, ei ainakaan fyysinen. Pään sisällä kuitenkin oli suuri tarve ponnistaa, tuntui, että nyt on se hetki.
"Paineentunne kasvaa, siirtyy puoli-istuvaan asentoon. Tarjottu ilokaasua, muttei halua kokeilla. Oksitosiinia nostettu. Tarjottu mahdollisuutta synnytyssuunnitelman mukaisiin ponnistusasentoihin, muttei enää halua vaihtaa. Aktiivinen ponnistusvaihe alkaa 16.16. Upein, rauhallisin työnnöin työntää lastaan syntymään, puoliso hyvänä tukena. Välilihaa haudottu lämpimillä kääreillä ja tuettu perinteisesti. 16.37 syntyy reipas pieniherra, napanuora kerran vartalon ympäri, löysätty syntymän hetkellä. Kuivattu vauva ja nostettu äidille."
Ponnistusvaihe alkoi ikäänkuin huomaamatta, missään vaiheessa ei käsketty ponnistamaan, vaan tein omien tuntemusten mukaan. Kätilö ei missään vaiheessa sanonut, että nyt on ihan minuuteista kyse, joten olimme miehen kanssa jokseenkin hölmistyneitä, kun puoli viideltä torstai-iltana syliin nostettiin pieni ja kiukkuinen poika. Koska ponnistukset olivat omassa tahdissa ja omassa rauhassa työstettyjä, en jotenkin osannut mieltää niitä THE ponnistuksiksi, joilla vauva syntyisi :D Odotin, että kätilö käskisi laittaa leuan rintaan ja pidättämään hengitystä, niinkuin leffoissa. Eipä niin tapahtunut, ja koin ponnistusvaiheen todella helpoksi ja onnistuneeksi. Siinä sitä vain pusattiin. Kyllähän minä huusin, halusin lähteä pois ja pelkäsin, mutta koko ajan tiesin, että kyllä minä pystyn tähän! Kovin tarkkoja yksityiskohtia vauvan syntymästä en muista, mutta pään synnyttyä muistan sanoneeni "onneksi mun osuus on nyt ohi!" (jepjep...) ja koko vauvan synnyttyä, että "olenpas mä taitava" :D
Vauva tarttui rintaan heti kiinni hyvin napakasti, ja söi reippaasti. Mies sai katkaista napanuoran ja otti muutamia kuviakin. Sitten odoteltiin yhdessä istukkaa ja tarkasteltiin vaurioita. Tai no, sen teki pääasiassa kätilö. Miestä kielsin kurkkaamasta ja itse en sitten uskaltanut :) Istukka oli tiukassa kiinni, ja sitä odoteltiin reilu tunti, jonka jälkeen ruvettiin puhumaan käsinirroituksesta nukutuksessa. Lääkäri aikoi vielä itse tulla kokeilemaan, josko se irtoaisi kohtua painamalla, mutta leikkaussalia varten tilattiin jo labranäytteet. Itse en pitänyt käsinirroitusta mitenkään huonona vaihtoehtona, koska saisin nukkua, tikit ommeltaisiin nukutuksessa ja samalla tehtäisiin kohdun kaavinta, joka vähentäisi jälkivuotoa ja varmistaisi sen, että ei ainakaan jää mitään jämiä kohtuun. Ainoa miinus tietysti se, että joutuisin eroon vauvasta tunniksi-pariksi, mutta tiesin että mies saisi olla vauvan kanssa sen ajan kuitenkin. Joten ihan hyvillä mielin olisin itsekkäästi lähtenyt vähän leikkaussaliin lepäämään :D Lääkäri sitten kuitenkin sai istukan irroitettua salissa.
"I-synnyttäjä, synnyttänyt 16.37, istukka jäänyt kiinni. Saanut cytotecit ja aloitettu cyntocinon-infuusio, istukka edelleen kiinni. Tarjotaan synnyttäjälle ilokaasua, ei halua. Painetaan istukka reippain ottein irti, irtoaa siististi 17.56. Kokonaisvuoto 300ml (100+200). Kohtu hyvin supistunut alle navan, jälkivuoto normaalia. Alapää turvoksissa. Ommellaan 7 tikkiä välilihan ja emättimen alueelle."
Istukan irtoamisen jälkeen siirryin kyljelleni makaamaan, ja pidin vauvaa vielä hetkisen rinnalla. Sitten kätilö alkoi pikkuhiljaa ajamaan meitä hellästi mutta varmasti lapsivuodeosaston puolelle ;) Siispä mies pääsi kylvettämään vauvaa, ja sillä aikaa könysin itse suihkuun. Siinä suihkutellessa varovaisesti kokeilin alapäätä, ja olihan se "vähän" turvoksissa! Siis ihan järkyttävää, tuntui kuin siellä olisi ollut jotain ihan muuta, kuin oma härvä! Kyllähän se turvotus sitten laski, mutta aika hurjaa se aluksi oli.
Lapsivuodeosastolla olimme neljä päivää vauvan verensokeriseurannan vuoksi, ja onneksi saimme olla perhehuoneessa. Valokuvia otettiin sairaalareissun aikana reilut kaksisataa (!), joista suurin osa täsmälleen samanlaisia pimeitä, heilahtaneita kuvia pienestä ruttuturvasta <3 Eniten minua omassa voinnissa synnytyksen jälkeen yllätti onttouden tunne vatsassa, kun sinne yht'äkkiä tulikin paljon tilaa. Tuntui siltä, kuin olisi kova nälkä koko ajan, vaikkei kyllä ollutkaan. Ruokahalua sain metsästää muutaman viikon ajan, ja nyt kun sitä olisi niin imetys on sen verran sitovaa, etten kovin suuria ruoka-annoksia kerkeä missään välissä nauttimaan :) Päiväunetkin vauva nukkuu sylissä, siitä yksinkertaisesta syystä etten henno jättää häntä yksin koppaansa nukkumaan, enkä itsekään osaa olla rauhassa ellen ole jatkuvasti näköetäisyydellä vauvasta (tai tiedä, että joku muu luotettava henkilö on. Eli siis mies tai omat vanhempani). Tällä hetkellä en koe tätä vauvanhoidon kokonaisvaltaisuutta ahdistavana, päin vastoin. Oma vauva nukkumassa vatsan päällä tuntuu ihanalta. Ja maitoposkinen vauva, joka nukahtaa pää tissiä vasten syötyään vatsansa täyteen. Ei sitä vaan viitsi siirtää siitä mihinkään! Ehkä vielä joskus kaipaan enemmän omaa aikaa, mutta nyt nautin täysin rinnoin (kirjaimellisesti!) siitä, että saan pitää pientä poikaani lähellä. Pian tulee aika, jolloin saan vain haaveilla tuntikausien sylittelyistä... :)
maanantai 7. maaliskuuta 2011
18 vrk
Pieni poikani on tänään (muutamankymmenen minuutin kuluttua) kahdeksantoista vuorokauden ikäinen. Siitä ajasta hän on viettänyt neljä päivää synnytyssairaalassa ja kolme toisen sairaalan lasten infektio-osastolla. Pieni sairastui viikon ikäisenä rs-virukseen, joka aiheutti hankalan flunssan ja jälkitautina korvatulehduksen. Nyt olemme kotona hyvävointisina, onneksi :)
Hän syö, nukkuu, kakkaa ja tuijottaa. Syöminen tapahtuu kolmen tunnin välein ympäri vuorokauden, syöttövälit hän nukkuu öisin ja valvoo osittain päivisin. Noin pieneksi otukseksi hän valvoo mielestäni aika paljon, mutta eipä tuosta haittaakaan liene, kun kuitenkin ihan rauhallisesti ja hyvävointisesti jaksaa sylistä tillitellä.
Me käytetään kestovaippoja, jotka toimivat oikein hyvin. Sairaalassa ollessa käytettiin kertiksiä käytännön syistä, mutta kotona kestoillaan yötkin. Parhaiten toimivat tällä hetkellä bambulipareilla täydennetyt harsot villiksillä, sekä itse tehdyt sisätäyttövaipat nekin villiksillä. Yhtään totaalista ylivuotoa ei ole tullut, mutta kerran on villikset joutuneet pesuun (ja mies sitten reippaana poikana kuivasi ne kuivausrummussa... Nyt meillä on miniminivillikset!)
Nukkuminen meillä tapahtuu perhepedissä joko kaksin tai kolmisin. Me vauvan kanssa kuukahdetaan iltaimetyksellä sänkyyn jo yhdeksän aikaan, mies yleensä valvoskelee vielä puolilleöin, jolloin hän käy noukkimassa heränneen Möyriäisen vaipanvaihdolle ja palauttaa sitten ensimmäiselle yösyötölle sänkyyn. Tilanteen mukaan mies tulee itse sänkyyn nukkumaan tai sitten patjalle lattialle/sohvalle. Mies on aika herkkäuninen, joten sen mukaan kuinka paljon väsyttää/on unen tarvetta. Seuraava herätys on kolmen aikaan, jolloin ei välttämättä vaippaa vaihdeta. Aika pian oppi kädellä tuntemaan villisten pinnalta, että onko vaipanvaihdolle tarvetta. Tietty, jos Möyriäinen on kakannut, niin vaippa vaihdetaan aina :) Siitä sitten jatketaankin unia kuuteen, jolloin käydään taas vaipanvaihdolla (minä hoidan tämän) ja syöpötellään. Viimeinen herääminen onkin sitten puoli yhdeksältä tai jo kahdeksalta, jolloin noustaan koko perhe ja mies rupeaa valmistautumaan töihin lähtöön. Aika rauhallista ja säännöllistä siis :) Oletettavasti tämä rytmi tästä vielä muuttuu ja heittää häränpyllyä, mutta tällä hetkellä näin.
Möyriäinen on perin juurin ihana. Luonteeltaan hän vaikuttaisi olevan mukavan leppoisa - niin kauan kuin kaikki tarpeet on tyydytetty. Pienenkin nälän yllättäessä Möyriäinen kiihtyyn nollasta sataan, ellei tissi ole suussa heti. Onneksi perhepedissä nukkuessa huomaan Möyriksen nälkämerkit jo ennen kuin hän herääkään, joten yleensä onnistun pitämään yöt (pyllynpesua lukuunottamatta) itkuttomina. Vauva on rakkaampi, kuin osasin kuvitellakaan.
Palailen sen synnytyskertomuksen kanssa toivottavasti lähiaikoina :) Päivät tuntuvat menevän kuin siivillä, yht'äkkiä sitä huomaa, että viikko on mennyt ohi ihan huomaamatta.
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
Poika :)
Poika syntyi torstai-iltana raskausviikolla 39+3. Palaan astialle synnytyskertomuksen merkeissä, jahka joskus saan pääni siihen kuntoon että kykenen muodostamaan useampia järkeviä lauseita. Peräkkäin.
Mutta että on se ihana!
Mutta että on se ihana!
maanantai 14. helmikuuta 2011
39+0
Huh, miten voi tavallinen talviflunssa viedä ihmisestä mehut... Olen viimeiset pari päivää viettänyt jossain hämärän rajamailla, ainoana selkeänä ajatuksena se, ettei vauva nyt vaan rupeaisi syntymään. Nyt, kun alkaa taas tuntua siltä että saatan jäädä henkiin, alkaa myös toiveet käynnistymisestä olla pinnalla :) Sain myös vihdoin otettua taas masukuvaa, mutta tuntuu että aina on vähän eri kuvakulma, asento tai valaistus, jolloin kuvia on vaikea verrata keskenään. Ainakin tuota mahan laskeutumista on mielestäni ollut vaikea itse kuvata, kun herkästi tulee otettua kuvaa yläviistosta, jolloin se näyttää ihan erilaiselta kuin suoraan tai alaviistosta otettuna. No, joka tapauksessa, tässä tuorein otos liitettynä aiempien sivuprofiilikuvien rimpsuun. Kuvat siis 36+, 37+ ja 39+
No tässä viimeisimmässä kuvassa nyt ainakin nojaan jotenkin oudosti taaksepäin : D Hurjaa, miten masu kuitenkin näyttää jatkuvasti kasvavan, vaikka omasta mielestäni se on ollut tämän kokoinen jo monta viikkoa. Kovin suuuuuurensuuri se ei ole, sf-mitta on nyt n. 32 cm. Alle keskikäyrän hiukan, ja neuvolakortissa selvästi näkyy oman käyrän taittuminen alaspäin. Laskeutumista siis on mittanauhankin perusteella tapahtunut :) Mahan ympärysmitta oli n. 73 cm ennen raskautta, nyt se on 105 cm. Yhtään selkeää raskausarpea ei ole vielä näkyvissä, mutta kyllähän tuo vatsanahka aika kovilla on. Rasvailen masua Bodyshopin vadelmavartalovoilla. Ja mustikka- ja mansikkasellaisilla myös. (Nimimerkillä tykkään tuoksua marjakiisseliltä :))
Oireita, joiden perusteella elättelen toiveita synnytyksen olevan ihan nurkan takana:
- säännölliset harjoitussupistukset, pari tuntia aina kerrallaan (joskus pidempiä jaksoja)
- lisääntyneet "kivuliaat" supistukset. Lainausmerkeissä, koska kipu vastaa mielestäni tavallisia kuukautiskipuja joihin olen tottunut. Jos kipu olisi jatkuvaa, niin ottaisin lääkettä, mutta kun se kestää 20-40 sekuntia kerrallaan ja näitä tulee harvakseltaan, niin en viitsi vaivautua... On se siis kipua, mutta niin lievää että hävettäisi sanoa sitä ihan tosissaan kivuksi :)
- vatsa tuntuu olevan menossa sekaisin. Outoa kurahtelua ja epämiellyttäviä "vatsassa kiertää" -tuntemuksia. Toistaiseksi vatsa on kuitenkin toiminut normaalisti, mutta nämä alkoikin vasta eilen illalla.
- silloin aiemmin bongaamani limatulppan osa (?), samankaltaista paksumpaa limaa on aina silloin tällöin tullut isompina satseina. Verta ei seassa ole, mutta olen käsittänyt ettei se ihan välttämättömyys olekaan.
- tissejä on ruvennut aristamaan samankaltaisesti kuin alkuraskaudessa (ja PMS-oireena), maidoneritys on lisääntynyt (yöllä heräsin paita märkänä, ja ihmettelin hetken, miten voi hikoilla vain tissien kohdalta...)
Ja vaikka synnytys nyt ei omin avuin käynnistyisikään, niin joka tapauksessa vauva on n. kolmen viikon päästä jo sylissä (olettaen että kaikki menee hyvin). Siis ihan oikeasti, vauva voi tulla ihan milloin tahansa seuraavan kolmen viikon aikana :) Ihanaa! Suhtautumiseni synnytykseenkin on seestynyt, voisikohan tämäkin olla hormonien aiheuttamaa ja näinollen ennakoida synnytystä? Miksei :)
Sairaalakassi on pakkaamatta, mutta tiedän suunnilleen mitä sinne sitten lähdön hetkellä laitetaan. Suurin osa tarvikkeista onkin sellaisia, joita vielä päivittäin käytän, kuten hygieniatuotteet ja kaunistautumisvälineet. Vauvan kaukalo, lämpöpussi ja kotiintulovaatteet on työhuoneen nurkassa odottamassa. Mies saa nämä hakea sitten kun kotiinpääsy on ajankohtaista, ei sinne synnytyssaliin niitä vielä tarvita :) Kantoliina, ruskovillan silkkimyssy ja ensivillasukat on otettu esille odottamaan lähtöä. Kestovaipoissa päädyttiin aloittamaan vasta kotona, vaikka vähän kyllä karvastelee... Pesumahdollisuudet on kuitenkin aika vähäiset sairaalassa, enkä tiedä haluanko laittaa miehen juoksemaan kotona pyykillä, jos satumme perhehuoneen saamaan. Siispä päätimme aloittaa kestoilun vasta kotona. Että eiköhän näillä suunnitelmilla pärjäile :) Ja anopilta sain lainaan muutaman kaurapussin, sairaalassa ei kuulemma välttämättä ole niitä riittävästi kaikille, joten suosittelivat ottamaan mahdollisuuksien mukaan omat. Ja kyllähän ne ihan käteviä on jo kotona (jos vain ne kivuliaat supistukset jossain vaiheessa säännöllistyisivät!)
Tule jo vauva, me ollaan ihan valmiita! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)